Tästä kaikki alkoi

Löydät täältä vanhat postaukset, jotka ilmestyivät Evita-lehden nettisivuilla huhti-lokakuussa 2011. Luonnonkihara-blogi alkoi näillä saatesanoilla: ”Olen Minna Hietakangas. Sain kaksi lottovoittoa vuonna 2009. Minusta tuli aurinkoisen adoptiopojan äiti ja unelmieni lehden, Evitan, päätoimittaja. Tämä blogi kertoo elämänmuutoksestani, kun 16 työvuoden jälkeen heittäydyin matkaan ja jäin hoitovapaalle Musa-poikani kanssa. Alan nyt elää sitä elämää, josta olen Evitan lukijoille kertonut.

Tervetuloa Luonnonkihara-blogiini
Julkaistu: 07.04.2011 | 23:00 |

Tervetuloa Luonnonkihara-blogiini! Olen Minna Hietakangas, Evitan pian entinen päätoimittaja. Ensi maanantaina jään 16 tiiviin työvuoden jälkeen hoitovapaalle kaksivuotiaan Musa-poikani kanssa.
Tässä työhuoneessa päätteen ääressä istuessa mieleen palaa syyskuu 2009. Unelmieni lehti Evita lanseerattiin 9.9. Tasan viikon kuluttua siitä tässä samaisessa huoneessa työpuhelimeni soi, ja sain kuulla, että minusta oli tullut Musa-pojan äiti. Piti oikein istua alas, kun tuntui, että maailmankaikkeus humisee yhtäkkiä läpi tajunnan. Mikä uskomattominta, sain tietää, Etelä-Afrikan Johannesburgissa syntyneen poikamme syntymäpäivä on 9.9.
Tuo hetki elämässäni oli se kohta, joka muutti kaiken. En tiennytkään, kuinka todeksi tulisi se, mitä tuolloin päiväkirjaani kirjoitin: tämän jälkeen elämäni ei koskaan ole niin kuin ennen.
Hyvästä elämästä Evitan päätoimittaja kirjoittamani sanat muuttuvat nyt siis minunkin kohdallani isoiksi teoiksi. Oloni on kuin olisin lentokentällä. Sama kutkuttava ja odottava fiilis. En vain ole aivan varma, mihin tämä lento lähtee ja mikä on sen määräpää. Mutta sen tiedän, että tästä hyvästä seuraa paljon hyvää.

Kahvakuula – nykypäivän ojankaivuuta
Julkaistu: 11.04.2011 | 15:04 |

Tartuin pitkästä aikaa kahvakuulaan. Edellisestä kerrasta onkin kulunut varmaan jo kolme vuotta.
Pääsin alan konkarin Kukka Laakson oppiin. Hän intoili minulle kahvakuulasta kauan ennen kuin siitä tuli kuntokeskusten hittiväline. Itse lajissa kilpaileva Kukka veti meille toimittajille treenin kirjanjulkkareissaan Helsingissä. Kirjassaan Maanantaisoturit Kukka rohkaisee Varpu Tavin kanssa elämänmuutokseen rennossa jalat maassa -hengessä. Ettei tarvitsisi ajatella aloittavansa uutta elämää aina seuraavana maanantaina.
Mutta takaisin siihen kuulatreeniin. Kukka veti lyhyen ja napakan setin, jossa teimme muutamaa perusliikettä. Kuulaa tempoessani ja heilautellessani muistin, kuinka jumalattoman tehokas treeniväline kuula on. Kun liikkeet tekee isosti ja käyttää niissä koko kroppaansa, alkaa hiki virrata jo muutaman minuutin jälkeen. Jaloissa tuntui sekä heti treenin jälkeen (tärisivät) että seuraavana päivänä (auts, etureidet).
Kukka huomauttaa Maanantaisoturit-kirjassa, että kahvakuulaharjoittelu muistuttaa enemmän ruumiillista työtä kuin jotain muuta urheilulajia. Ja siltä se tosiaankin tuntui kuulaa tempoessa, sekä kehossa että mielessä. Yksinkertainen, laajoilla liikeradoilla tehty treeni on nykypäivän heinäntekoa tai ojankaivuuta.
Kuula on kätevä treenikaveri siksikin, että kotona sen heilutteluun ei suurta tilaa tarvita (Kukka kertoi treenanneensa aikoinaan kisoihin kotonaan oviaukossa). Kysyin Kukalta, millainen kuula kannattaisi hankkia kotiin. Hän suositteli kilpakuulaa, sillä siinä paino asettuu oikealla tavalla.
Vaikka kuulatreeni on simppeliä, oikea tekniikka kannattaa opetella huolella. Lisäksi Kukka vinkkasi, että treenatessa kannattaa suojata ranteet.
Hiilihydraattitietoisesta syömisestä kirjoittanut Varpu Tavi paneutuu Maanantaisotureissa ruokavalion ruuvaamiseen. Lisää tsemppiä on muuten luvassa jo tammikuussa. Varpu kertoi tehneensä sopimuksen Maanantaisoturin dieetti -kirjan julkaisemisesta.

Kurajuoksukausi avattu
Julkaistu: 11.04.2011 | 16:23 |

Se on vielä pressun piilossa. Perheemme uusin tulokas, Rebecca-purjevene. Syksyllä mieheni moottoripyörä vaihtui tähän 27-vuotiaaseen veneeseen parhaassa iässään. Kimppaomistus siskon miehen kanssa tuntuu kätevältä, kun kyseessä on ensimmäinen vene. Ja kun tekemistä veneen ympärillä tuntuu riittävän. Ja kesä tulee kovin nopeasti.
Ai että olemmeko joskus purjehtineet? No ei kukaan. Eikä koskaan. Mutta niinhän sitä on aina ennenkin uusi harrastus opeteltu.
Viikonloppu kuluikin Rebeccan ympärillä Linlon satamassa Kirkkonummella. Samalla tuli avattua Musan kanssa kurajuoksukausi. Säännöt ovat yksinkertaiset: etsi mahdollisimman monen peräkkäisen lammikon putki, läsäytä niihin täysillä ja nauti.
Linlo on muuten mahtava merellinen ulkoilupaikka Kirkkonummella, suosittelen. Mutta meillä siis odotellaan jäidenlähtöä ja elämän ensimmäistä veneen vesillelaskua.

Terveisiä kuvauksista
Julkaistu: 13.04.2011 | 10:12 |

Terveisiä kuvauksista, meidän bloggaajien tuoreet kuvat on nyt otettu. Olipa hauska sessio valokuvaaja Pia Inbergin studiolla Kaapelitehtaalla. Paljon naurua, ääntä ja äksöniä. Huomasin kulkevani kuvausten jälkeen suupielet ylöspäin. Hyvä seura tekee hyvää.
Valokuvaaja-Pia kipusi katonrajaan ikuistamaan ryhmäkuvaa. Tässä mallailemme oikeaa kuvausasentoa Evitan AD:n Piia Ourin (vas.) ja meikkaaja Riia Koiviston kanssa.

Viimeisiä vedoksia
Julkaistu: 13.04.2011 | 14:53

Voi on tämä kuulkaa haikeaa(kin). Tehdä viimeistä kertaa asioita. Koska silloin ne päätökset tulevat niin todeksi. Tänään, kolmanneksi viimeisenä työpäivänäni, rustailin viimeiset kansiotsikot ja luin juttuvedoksia toukokuun numerosta.
Minä kun olen koko elämäni ollut niin työhön orientoitunut tapaus. Toimittajuus on omassa ytimessä, tapa olla ja tarkkailla maailmaa. 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa.

Voi murut!
Julkaistu: 15.04.2011 | 16:04 |

Vietin eilen illalla läksiäisiä toimituksen kanssa Muru-ravintolassa Fredalla. Taivaankappaleet olivat näköjään juuri oikeassa asennossa meille evitalaisille, sillä onnistuin saamaan 10 hengen pöydän vain viikon varoitusajalla. Odotukset olivat tapissaan, sillä kaikki Murussa murkinoineet ystävät ovat ylistäneet Murun konstailematonta, mutta niin maukasta ruokaa ja rentoa fiilistä.
Ja silloinhan usein… tiedätte mitä. Vaan Muru ei pettänyt, käsittämättömän hienoja makuja! Erityisen paljon ihastuneita huokauksia kuultiin alkuruoan kruunanneen, karamellinmakuisen muikun ja pääruoan murean poron kohdalla. Näin paljon jäi jäljelle alkuruoasta & siitä muikusta. Monta ekstratähteä Murulle ropisi mahtavasta tarjoilusta. Mikä show, mikä innostus! Olihan asialla supersommelier Nicolas Thieulon, joka pyörittää bistroa Henri Alenin kanssa. Tuumimme, että Niki olisi varmasti saanut kaupaksi meille vaikka vaahtokarkeilla kuorrutettuja suolakurkkuja. Ei ihme, että toimituspäällikkö Mari myhäili.
Ilta oli hilpeä ja haikea. Mutta ennen kaikkea hilpeä. Voi että, nämä evitalaiset ovat ihan muruja. Minulla tulee hurja ikävä heitä.
Nyt suljen työkoneeni. Pääkirjoitus syntyi, kuten aina, viimeisillä minuuteilla. Mihinkä sitä vanhoista tavoistaan.

Ja työpöydälle jää kuohuviinilasi
Julkaistu: 17.04.2011 | 18:32 |

Päivä alkaa säädön merkeissä. Tarkoitus on koukata matkalle veneelle äänestyspaikalle, mutta niitä äänioikeusilmoituslappusia ei löydy niin mistään (juu, saisihan ilman niitäkin toki äänestää, mutta sitä säätöä taas ei huvita aiheuttaa vaalipaikalla…) No, se kuuluisa jokuhan ne lappuset on tunkenut sinne työpöydän toiseksi ylimpään laatikkoon.
Suoriudumme ripeästi kansalaisvelvollisuudesta, mitä Musa nyt sinkoilee vaalivirkailijoiden tiskin takana, sitten auton nokka kohti Kirkkonummea. Rebecca-vene odottaa kesää edelleen pressun alla.
Hinkkaamisen, poraamisen ja piuhojen vetämisen lomassa murkinoimme veneellä eväsleipiä (rieskoista saa muuten taiteiltua nopeat veneherkut) ja pieniä suklaamunia. Ää, olen tänään antanut ensimäistä kertaa Musan pikkurillin makealle eli elämän ensimmäiset karkit on nyt sitten pupellettu. Missä niitä pääsiäiskukon tekeleitä siis häh on täällä eväskassissa:
Veneeltä tultua potkaisen kumpparit jalasta ja lähden vielä siivoamaan työhuoneeni. Matkalla huomaan, että poskeni kuumottavat – ovat saaneet veneellä puuhaillessa näemmä aurinkoa. Kaupunki on kirjavanaan kevään lämpimimmän päivän innostamia ulkoilijoita. Sunnuntainhiljaisella työpaikalla olo on jotenkin epätodellinen, pää ei kai ole vielä ehtinyt elämänmuutokseen mukaan. Pakkaan mukaani kaksi valokuvaa, joita olen pitänyt työhuoneessani. Toisessa olen Musan kanssa, toisessa lasken puuterilumella Kanadassa. Mutta sitä ennen vien työpöydälläni olevan valokuvan Musasta ja minusta AD:mme Piian pöydälle skannattavaksi. Tuo kuva on sitten viimeisessä pääkirjoituksessani, 4.5. ilmestyvässä Evitassa. Huokaisen vähän.
Työpöydälleni jää sen sijaan kuohuviinilasi, perjantaina tyhjennetty. Siinä se kimaltelee työhuoneeseeni paistavassa ilta-auringossa. Poksautimme toimituksessa vielä kuohuviinipullon perjantaina auki viimeisen työpäiväni kunniaksi. Oli muuten mahtavaa halailla niin montaa ihmistä yhden päivän aikana. Ja tosi surullista myös. Minulla kun on tapana kiintyä ihmisiin, joiden kanssa teen töitä. Ja tämä Bonnier on täynnä hienoja ihmisiä.
Mutta nyt kotiin tekemään broileripataa ja viettämään vaalivalvojaisia. Työkoneeni suljen viimeistä kertaa hetkellä, kun illan vaalilähetys alkaa.

Kimalainen, hymyile nyt
Julkaistu: 18.04.2011 | 21:30 |

Herätyskellon soidessa kestää tovin tajuta, ettei tarvitse runtata sitä äänettömäksi. Minähän en mene tänään töihin. Koisimme Musan kanssa vielä tovin.
Ensimmäisen päivän aamu hoitovapaalla tuntuu… huumaavalta. Saa tehdä kaikkea, muttei ole pakko tehdä mitään. Mutta jotenkin sitä vaan ei osaa lepuutella laakereillaan. Jos sitten vaikka tekisi vähän kevätsiivousta. Siihen kuuluu, köhöm, piirongin päälle unohtuneiden kynttilöiden tunkeminen kaappiin, jouluvalojen otto parvekkeelta ja pulkkien roudaaminen varastoon. Musa luulee olevansa joulukuusi, kietoo itsensä jouluvalopiuhaan ja juoksee karkuun.
Viime viikolla istuttamamme rairuoho ja ohra ovat venähtäneet jo turhankin reippaasti mittaa. Kestävätköhän ne tätä vauhtia pääsiäiseen? Sen sijaan hääpäivänä kuukausi sitten saamani orkidea porskuttaa vieläkin, nyt vedessä. Ihme kasvi.
Takapihan patiolla hytisevät helmihyasintit, narsissit ja kaunokaiset. Toissa päivänä ostetuista kaunokaisista puolet nuupottaa jo. Ei menny ihan niin kuin Strömsössä? Kokeilen kuitenkin, virkoavatko vedellä.
Ennen kuin pääsemme istuttamaan kevään ensimmäisiä rohkelikkoja, helmihyasinttien sekaan pörheltää kimalainen. Siitä tietysti pitää ottaa valokuva. ”Hymyile nyt”, Musa rohkaisee kimalaista. Kuvaan kuitenkin tallentuu ahkeran kyykistelyn ja maanittelun jälkeen kimalaisen pylly (jossain tuossa kuvan keskellä).
Kukkailu jää puolitiehen, kun säntäilen poikani perässä ensin keinuille ja sieltä edelleen läheiseen metsään kuljeskelemaan. Se on molempien lempipaikkoja kotinurkilla. ”Äiti, mennäänks seikkailuun?” Musa kysyy. Iso ja pieni tuntuvat lomittuvan tässä meidän yhteisessä hetkessä juuri nyt aika huikealla tavalla.
Istutukset hääräilen valmiiksi sitten joskus illansuussa. Ihan sieviä nuo kaunokaiset. Ensi yöksi kiikutan ne kuitenkin vielä sisälle, sillä on luvattu aika hyistä. Tästä tämä nyt taas alkoi, jokakeväinen puutarhahulluus.

Parhaat vinkit luonnostaan kiharoille
Julkaistu: 20.04.2011 | 18:47 |

Siis onko noi ihan luonnostaan tuollaiset? Se on ylivoimaisesti yleisin kommentti, jonka kuulen hiuksistani. Ja kyllähän ne ovat. Luonnonkiharat, jotka elävät ihan omaa elämäänsä.
Minulla kesti pitkään vakuuttua siitä, että ne tosiaan ovat aika kivat hiukset. Kun en vielä oikein ollut sinut kiharoideni kanssa, taktiikka oli helppo. Leikkuutin hiukset aina kampaajalla niin lyhyiksi, etteivät ne ehtineet kihartumaan. Siis ultralyhyiksi. No, tämäkään taktiikka ei aina toiminut. Vähänkään kostealla kelillä, puhumattakaan sateisella, ne lyhyttäkin lyhyemmät haivenet näet rullautuivat laineille heti, kun pääsin kampaamon ovesta ulos. Huolella aseteltu rikottu otsatukka oli silmänräpäyksessä muisto vain.
No sitten vuosien varrella päätin jossain vaiheessa lopettaa taistelun tuulimyllyjä vastaan. Eläkööt sitten oma elämäänsä, tuumin. Nyt muutaman vuoden ajan nämä säkkärät ovat tuntuneet niin tärkeältä osalta omaa persoonaa.
Luonnonkiharoiden hoidossa on omat niksinsä, ja aikanaan haeskelin ja kokeilin niihin tosi monia sampoita, hoitoaineita ja muotoilutuotteita. Jotta hiukset eivät muistuttaisi räjähtänyttä marsunturkkia (sun tukkahan on ihan kuin marsunturkki, eräs ex-työkaveri kuvaili joskus näin hiuksiani kokeiltuaan niitä) vaan kihara säilyttäisi kimmoisuutensa. Metsään meni monta kertaa. Karheasta hiuksesta tulikin vielä karheampi, tahmainen tai lattana. Ja mikä toimii yhdellä luonnonkiharalla hiuksella, ei välttämättä toimi toisella.
Luonnonkihara on siitä jännä, että se on parhaimmillaan silloin, kun sille tekee mahdollisimman vähän. Pesen hiukset vain kaksi kertaa viikossa, sillä karhea hius ei rasvoitu niin nopeasti. Pesen hiukset aina iltaisin, sillä silloin ne voivat kuivaa vapaasti. Kuivaan ja föönaan hiuksia siis äärimmäisen harvoin (siis vain äärimmäisessä kiireessä), sillä kihara on kimmoisin silloin, kun se saa kuivua omassa rauhassa. Hoitoaineen jälkeen levitän vielä hiuksiin jätettävän hoitoaineen. Muotoilutuotteita käytän aika harvoin, mitä nyt joskus sormeilen hiuksiin muotoiluvaahtoa.
Vuosien etsinnän jälkeen löysin pari vuotta sitten ikisuosikin eli tätä sarjaa en vaihda: Redkenin Fresh Curls -tuotteet ovat kaikkein aikojen suosikkini luonnonkiharoille. Ne toimivat aina. Juu, Redkenit tuotteet ovat kalliita, mutta olen huomannut, että ne kestävät tolkuttoman pitkään. Puolipitkille hiuksillenikaan niitä ei tarvita kuin pieni nökäre.

Hei Heinolasta helmen minä löysin
Julkaistu: 26.04.2011 | 20:34 |

Nyt on kuulkaa ihan pakko hehkuttaa. Mummolareissulla Jyväskylään löysin todellisen helmen, lähiruokatorin nimeltä Heila. On intoilun arvoinen paikka! Tämä aarre (www.heilan.fi) on Heinolassa ihan nelostien kupeessa, liittymä sinne lähtee viitisen kilometriä Heinolan sillan jälkeen etelän suunnasta ajettaessa. Samassa rakennuksessa matkaajaa palvelee Cafe Heila.
Heila on hilpeästi sillä kuuluisalla keltaisella toteemipaalulla merkityn liikennemyymäläketjun naapurissa. Hykerrytti, kun tylsän aakkosten kolme ensimmäistä kirjainta -tauon sijaan saimmekin istahtaa lounaalla pöytään tilaamaan päivän pastan. Kesti vain tovi tajuta, että täällähän tosiaan palvellaan pöytään, olin jo rutiininomaisesti ottamassa tarjottimen ja menossa tekemään kassalle tilauksen. Sen lisäksi, että pasta oli maukasta, tuli todistettua taas, että pienillä asioilla todella on merkitystä: salaattipöydässä oli omatekoista appelsiininmakuista salaatinkastiketta, itse leivottuja porkkanasämpylöitä, ehtaa voita ja mahtavan tymäkkää valkosipulilevitettä. Sumppi on keitetty vastajauhetuista pavuista, ja kyytipojaksi on tarjolla lähileipureiden herkkuja.
Kahvila käyttää annoksissaan mahdollisimman paljon lähellä tuotettuja, itse valmistettuja raaka-aineita. Ei ihme, että paikka oli ihan täynnä lounasaikaan. Niin moni haluaa vaihtoehtoja mauttomalle massamurkinalle. Lounaan lisäksi Cafe Heilassa oli muuten a la carte -listakin. Täytyy vaikka seuraavalla kerralla testata sitä. Tarjoilijan kanssa jutellessani myhäilin, että minusta tuli yhdeltä istumalta mummolamatkoillani Heilan vakioasiakas.
Lounaan jälkeen piipahdin lähiruokatorilla tuliaisia ostamassa. Meinasi mennä ihan ajantaju kaikkia lähi- ja luomuherkkuja ihastellessa. Lähellä tuotettua, lähellä kasvatettua, lähellä leivottua. Oioi. Benjamin Lihatorin tiskillä (viljapossua, nuorta lammasta ynnä muuta) piipahdan varmasti vielä paremmalla ajalla. Nyt ekalla kerralla jumitin juustohyllylle tutkimaan pienjuustoloiden herkkuja. Mukaan lähti kolmea erilaista juustoa tuliaisiksi: mietoa luomumaitojuustoa, karpaloilla ryyditettyä edamtyyppistä juustoa ja pippurista vuohenjuustoa. Lehmänluomumaitojuusto päätyi mummolassa jo samana iltana maustamaan salaattia, ja päihitti muuten mielestäni mennen tullen perusfetan. Ihanaa vaihtelua. Lisäksi ostin kahvipöytään tuliaisiksi appelsiinilla ja suklaalla silatun kuivakakun sekä pussillisen tuoreita korvapuusteja.
Innoissani kyselin torin kassalla, että milloinkas se tämä helmi on Heinolaan avattu. Kolme vuotta on tullut kuulemma jo täyteen. Mitä edelläkävijöitä nämä heinolalaiset! No mutta, parempi myöhään kuin ei milloinkaan löytää tämä paikka, totesin ostoksia pakatessa. Menkää ihmiset menkää kesäreissulla Heilaan!

Ensimmäiset omat simat
Julkaistu: 28.04.2011 | 22:15 |

No niin, siellä se nyt tekeytyy pulloissa. Elämän ensimmäinen itse tehty vappusima. Alku tosin ei luvannut simaprojektille hyvää. Piipahdimme Musan kanssa ostamassa kaupassa tykötarpeita, muun muassa sitruunoita. Mutta kotona rattaita purkaessa niitä sitruunoita ei ollut enää missään. Ei niin missään. Eipä muuta kuin säntäämään takaisin kauppareitille. Ja noin puolen kilometrin jälkeen: bingo! Siellähän ne keskellä ajotietä. Mietin, että kuinka monelle muulle naiselle tällaista tapahtuu. No mutta, sitruunat olivat ehjiä eli kukaan ei ollut, thank god, ehtinyt ajaa niiden yli.
Loppu sujuikin jo helpommin, vaikka ensimmäisestä pullosta olivat sokeri ja rusinat unohtua. Onneksi en ollut siivonnut näitä somia pulloja edellisessä keittiönkaappien putsauksessa pois. Testiryhmä kokoontuu simailemaan vappupöydän ääreen lauantaina.

Intoa enemmän kuin kuntoa
Julkaistu: 29.04.2011 | 18:34 |

Kuninkaallisesta hääkatsomosta ponkaisin kevään ensimmäiselle juoksulenkille. Tiivistetysti: intoa oli enemmän kuin kuntoa. Mutta en ole moksiskaan, tätähän tämä aina on talvitauon jälkeen. Ei mitään flow’ssa fiilistelyä. Kolmen neljän lenkin jälkeen yleensä helpottaa.
Keskisyke puolen tunnin lenkillä komeat 165, maksimi 183. Minun ikäiselläni kyseisen huippusykkeen ei pitäisi olla edes mahdollinen, mutta olen jo aikaa sitten, monien asiantuntijoidenkin kanssa siitä puhuttuani, heittänyt kaavan 220-ikä romukoppaan. Jokaisen syke kun on todella yksilöllinen.
iPodista oli sopivasti tietysti akku tyhjä, joten lenkillä seuranani oli vain oma läähätykseni. Oli pärjättävä ilman omia voimabiisejä, jotka yleensä siivittävät juoksua. Niin, puolipohjalaisena (äitini puolelta) olen sitä mieltä, että kun on kerran lähdetty juoksulenkille, se nimenomaan on juoksulenkki. Ei mikään vähän juoksua, vähän kävelyä -lenkki.
Koska iPodin akku oli sopivasti tyhjä, lenkillä piti pärjätä ilman omia voimabiisejä. Jotta en olisi koko ajan miettinyt vain huohotustani, päätin keskittää huomioni lenkkinäkymiin. Sinivuokkoihin. Valkovuokkoihin. Koirankakka-ansoihin. Hei, ihan mihin tahansa.
Lenkkieuforian siivittämän sain tehtyä pienen vappusiivouksenkin. Yleensä olen aika kiukkuinen imuroidessani, mutta nyt imurointi meni letkeästä loppuverryttelystä.

Oman kylän leipomossa
Julkaistu: 02.05.2011 | 15:01 |

Niinhän se on, että sen itseä kaikkein lähimpänä olevan myös unohtaa useimmin mainita. Mutta lähellä leivotusta tykkäävälle mainio kesäretken kohde Espoossa on Halmeen leipomo. Se on meidän kylän, Kauklahden, oma leipomo. Kivenheiton päässä kodistamme oleva leipomo on toiminut yhteen putkeen jo kunniakkaat 112 vuotta! Maalaistalossa Kauklahdessa aikoinaan aloittanut leipomo löytyy nyt osoitteesta Kauppamäki 3, jos liikutte näillä kulmilla.
Halmeen leivät kypsyvät tiiliuunin uumenissa tasaisessa lämmössä. Leipomossa on kaksi tiiliuunia, joista vanhempaa on lämmitetty leiväntekoon yhtäjaksoisesti vuodesta 1952.
Itse asiassa Halmeen leipomo on ensimmäisiä asioita, joita muistan kylästämme, kun aikoinaan kävimme siellä katsomassa tulevaa kotiamme. Sympaattisuuspisteitä ropisi heti Kauklahdelle kylänraitilla leipomon kohdalla. Töissä ollessa minulle ei ole kuitenkaan jäänyt aikaa piipahtaa leipomon myymälässä ja kahvilassa niin usein kuin olisin halunnut, se kun on auki vain maanantaista perjantaihin klo 7-17.
Mutta nyt Musan kanssa päivälenkillä leipomossa tulee kyläiltyä useammin. Tänään ajattelin herkutella GI-leivällä. Se on matalan glykeemisen indeksin leipä eli nostaa verensokeria hitaasti. Sekaleipä sisältää muun muassa auringonkukan siemeniä, kurpitsansiemeniä ja pellavansiemeniä.
Niin, ja leipomosta matkaan saa paitsi tuoretta leipää, myös hyvän mielen. Ostoksia tehdessä on aikaa päivitellä rakeita ja räntää paiskinutta vappua myyjän kanssa. Ja voi että. Lopuksi myyjä antaa vielä Musalle tiskin alta matkaan pikkuleivän.

Hyvää juoksuasentoa fiilistelemässä
Julkaistu: 02.05.2011 | 22:17 |

Ihanaa, kahden päivän jumin jälkeen jalat (voi etu- ja takareisiparkoja) olivat siinä kunnossa, että pääsin kevään toiselle lenkille. Vappuna juoksun vastapainona toimivat mukavasti ratsastus ja leppoisa kävely.
Enää meno ei tuntunut niin tiehen liimatulta läpsyttelyltä kuin ensimmäisellä kerralla. Askel tuntui kimmoisammalta, hengityskin kulki vähän kevyemmin, ja keskisyke laski neljä pinnaa edellisestä kerrasta. Lenkillä muistelin oikeaa, ryhdikästä juoksuasentoa, jossa lantio on ylhäällä. Itse miellän tuon lantio ylhäällä -neuvon parhaiten seuraavan mielikuvan kautta: ihan kuin joku vetäisi minua päälaesta suoraan ylöspäin.
En ole koskaan ollut mikään intomielinen juoksija ja pitkästyisin kuoliaaksi, jos se olisi päälajini. En myöskään juokse talvisin. Mutta sain jonkinlaisen kipinän lajiin muutama vuosi sitten juoksukoulussa. Viime vuodet, kun aikaa on ollut niukasti, juoksu on ollut oiva tapa päästä nopeasti ja helposti kotiovelta liikkeelle. Samoin lomilla ja työmatkoilla.
Minulle juoksu on myös loistava laji antaa ajatusten hortoilla – ja järjestyä luovalla tavalla. Lukuisat juttuideat ja pääkirjoitusten lauseet ovat muhineet valmiiksi juuri juoksulenkeillä. Sen sijaan omista lajeistani ratsastus, telemark ja golf ovat – ainakin minulle – vaativia tapauksia, jotka vaativat napakkaa keskittymistä, omistautumista ja pitkää pinnaa. Lisäksi varsinkin ratsastus ja golf ovat lajeja, joissa kehittyminen on äärimmäisen hidasta ja vaatii pitkäjänteisyyttä. Siksi varmaan olenkin koukussa juuri tällaisiin tapauksiin, joissa edistyminen vie vuosia. Se kun pitää mielenkiinnon yllä. Ja mitä pidempään teknisiä, vaativia lajeja harrastaa, sen vähemmän huomaa osaavansa.
Mutta kaikelle liikuntakokemuksille on yhteistä, että kehon hallitseminen on myös elämänhallintaa. Kokemus siitä, että on yhteydessä kehoonsa ja tuntee hallitsevansa sen, kun ruokkii muitakin elämänalueita. Liikunta tarjoaa myös väylän herkistyä kehonsa kuunteluun. Ja sehän se tuntuu olevan tässä ajassa usein kateissa.
Tässä uudessa elämäntilanteessa yksi mahtava asia on se, että nyt minulla on taas aikaa liikkua. Pienen lapsen äitinä ja vaativassa työtilanteessa liikuntaharrastukset kun jäivät sattuneista syistä vähän telakalle. Mutta huomaan aina kuvailevani suhdettani liikuntaan lauseella ”olen aina liikkunut”. Se ei pidä laisinkaan paikkaansa, mutta kertonee tärkeän asian: miellän itseni liikkujana, se on tärkeä osa omaa identiteettiä.
Olen tosi iloinen siitä, että minulla on ollut vuosien varrella kovin vaihteleva suhde liikuntaan. Ala-asteella koulussa pärjäsin hyvin hiihtokisoissa, ja joskus yleisurheilussakin. Polven luutumishäiriötä seurannut vapautus liikuntatunneilta, juuri murrosiän kynnyksellä, sen sijaan teki minusta antiliikkujan. Myöhemmin yläasteella diagnoosi toimi näppäränä tekosyynä lukuisille lintsauksille. Sama meno jatkui vähän lukiossakin, tai sitten olin telinevoimistelutunnilla se näsäviisas kyselijä, joka piikitteli jumppamaikkaa siitä, mitä järkeä oli aloittaa lajiin tutustuminen vasta siinä iässä. Opiskeluaikoinakaan en juuri vaivautunut liikkumaan, kuntoiluksi riitti yliopistolle raahautuminen.
Täydellinen suunnanmuutos tuli vasta siinä vaiheessa, kun olin valmistumiseni jälkeen ollut vuoden töissä. Tein vain töitä, olin matkalla töihin tai töistä ja nukuin. Sitten päätin painua kuntokeskukseen – en niinkään fyysisen kunnon kohentamiseksi, vaan korvien välin reivaamiseksi. Ajatus meni jotakuinkin näin: pakkohan tässä elämässä on olla jotain, jolla saa ajatukset irti töistä. Muutaman vuoden kuluttua huomasin, että liikkuminen oli minulle jo addiktio. Oli pakko päästä jumppaan melkein joka päivä – muuten stressasin ja kärttyilin – eli liikunnasta oli tullut yhdenlaista pakkotoistoa ja suorittamista.
Onnellisin vaihe liikkumiseen löytyi näiden övereiden jälkeen. Liikunnasta tuli minulle fiilistelyä: ihan totta, olen täsmälleen samaa mieltä lumilautailijoiden kanssa siitä, että kaikkein parasta todellakin on hyvä fiilis. Löysin useita minulle edelleen rakkaita lajeja, joita miksailin vuodenajan, ystäväporukan ja omien fiilisten mukaan.
Ja sillä tiellä olen liikkujana yhä.
PS. Onko kalenterissasi jo ensi lauantai 7.5. klo 15? Me Evitan bloggaajat olemme silloin puhumassa elämänhallinnasta Valkoisessa salissa Helsingissä. Nähdään siellä, piipahda vaikkapa shoppailun lomassa!

Juu, kyllä minä ehdin
Julkaistu: 05.05.2011 | 23:37 |

Elämänmuutoksen ensihuumassa olen pohtinut paljonkin sitä, kuinka erilaista aika on nyt verrattuna siihen, kun olin työelämässä. Työn rytmittämä aika on tarkkaan rajattua ja terävää, usein repivääkin. Tarkkaan suunniteltua ja ennakoitua. Viipaloitua. Nyt lapsen kanssa kotona ollessa aika on pehmeää ja pyöreää. Se joustaa ja antaa periksi. Se jättää tilaa harkitsemattomille teoille. Erilaisen ajan turvin voimme unohtua vaikka uittelemaan leskenlehtiä kevätpuroon. Silloin huomaan, että elämä on tosi väkevästi läsnä, ei tarvitse erikseen treenata mindfulnes-taitoja.
On tuntunut riemastuttavalta, mutta myös uudelta ja oudolta, sanoa ystäville, että kyllä, kyllä, kyllä minulla tosiaan on aikaa nyt lounastreffeille, kävelyretkille ja illanistujaisille. Sisintä jotenkin, noh… läikähdyttää, kun ei sanokaan sitä nolottavan tuttua lausettaan, että oistosikivaa, mut mullaonnyttosikiire. Sitä seuraa vielä jonkinlainen ällistys, kun tajuaa, ettei tarvitse kokea kyllästään huonoa omaatuntoa eli se ei haukkaa aikaa jostakin muusta, vaikka lapsen kanssa olemisesta. Ekaa kertaa noin kuuteen vuoteen sä sanot joo, vanha hyvä ystäväni kiteytti.
Mutta samalla kun kalenteriin tupsahtaa mukavaa tekemistä, se on tyhjentynyt niistä merkinnöistä, jotka ovat olleet kovin tärkeä osa omaa itseä niiden 16 vuoden ajan, jotka olen ollut työelämässä yhtäjaksoisesti. Ei palavereja, tapaamisia, deadlineja, muistiinpanoja ja tee tämä -muistutuksia. Ei kiiirettä. Vaikka se on vapauttavaa, se myös kirpaise. Sillä onhan varmaan niin, että kiire on myös tapa luoda omaa identiteettiä, olla olemassa ja näyttää oma tarpeellisuutensa.
Kun kiireestä astuu ulos, astuu samalla jonkinlaiseen tyhjiöön. Ja yksinäisyyteen. Kulkee maastossa, jossa ei ole mitään valmiita polkuja ja tienviittoja kertomassa minne mennä. Ja sitten jossain mutkassa huomaa, että välähdys aiemmasta elämästä näyttäytyy polun varrella.
Niin kävi minulle tällä viikolla. Tiesin jo etukäteen, että minulle varmasti tulisi alakuloinen olo, kun uusin Evita tulee postilaatikkoon. Onhan se viimeinen numero, jota olen ollut tekemässä. Mutta ajattelen, että hyvä niin, antaa vaan surumielen tulla. Sillä sehän kertoo, että olen ollut syvästi sitoutunut työhöni.
Evitasta ja ajantajusta puheen ollen, Evitan tuoreimmassa numerossa 4/11 on artikkeli, jossa kerrotaan, kuinka ajan voi mieltää ihan eri tavalla. Sen ei välttämättä tarvitse olla kuin kiitolaukkaa porhaltava, hallitsemattomaksi ryöstäytynyt hevonen. Suosittelen lämpimästi!

Luvassa pionijännitystä
Julkaistu: 08.05.2011 | 20:28 |

Nyt se sitten alkaa. Jännitysnäytelmä takapihalla. Oioi.
Olen jo parina kesänä haaveillut pionien istuttamisesta, sillä aurinkoisen ja suhteellisen suojaisan kasvupaikan pitäisi sopia niille. Pioni on niin lempikukkani. Ostin neljä kiinanpionin, paeonia lactiflora, taimea jo reilu viikko sitten. Kaksi valkoista, kerrottua Festiva Maximaa ja niiden kumppaniksi kaksi punertavaa, kerrottua Mons. Jules Elie -kaunokaista.
Mutta eihän niitä nyt vapun tienoilla uskaltanut maahan tällätä, kun taivaalta päästeli vuorotellen räntää ja rakeita. Nostin taimihentoiset sisään turvaan ja lämpöön muutamaksi päiväksi. Ja nehän ehtivät pesuhuoneessa venähtää ihan silmissä, senttikaupalla.
Äitienpäivän viikonloppuna pionit sitten pääsivät uutukaiseen kasvupaikkaansa. Mutta sitä ennen oli kaivettava pari kärtsähtänyttä katajaa ja yksi vihreästä ruskeaksi kevätauringon paahteessa muuttunut minikuusi pois. Reippaita lapiohommia siis. Penkkiä muhevoitin ja korotin uudella kuohkealla mullalla. Nettisurffailun mukaan paras lannoite pioneille olisi lehmänkakka, mutta mistä sitä sellaista nyt tähän hätään… Lannoitteeksi sai kelvata ihan tavallinen perennojen kevätlannoite. Netistä tavailin kyllä lohduttavia neuvoja siitä, etteivät pionit kaipaisi mitään erityistä hellimistä ja ekstralannoitusta. Mutta sepä nyt nähdään.
Istutuksessa olen normaalisti vähän suuripiirteinen, mutta tällä kertaa yritin huolehtia tarkasti siitä, ettei juurimuhkulan päälle tulisi multaa kuin pari senttiä. Pioni kun ei tykkää kasvaa liian syvässä.
Kasvaako sinun pihassasi muuten uhkeita pioneja, oletko ihan pionivelho? Kun nyt näitä omia kullannuppujani yritän parhaan kykyni mukaan vaalia, olisi tosi mukava kuulla toimivaksi havaittuja vinkkejä!

Onnea äidit!
Julkaistu: 08.05.2011 | 21:06 |

Kyllä siinä sydän kehrää, kun pikkujätkä mosauttaa pusun poskelle ja kuiskuttaa pienellä samettisella äänellä: onnea äiti. Sitten aamupuuron jälkeen kikatamme takapihan lämpimällä patiolla puhaltamassa saippuakuplia. Olen vaan niin hurjan kiitollinen, että saan kokea tämän… Onnea ihan kaikki äidit!
Äitienpäivän iltana on mukava tuumailla viikon saldoa: mikä mainio viikko tämä muutenkin on ollut. Muutama työhön liittyvä meno toi viikkoon sopivasti viuhketta. Torstaina olin juhlatunnelmissa Aikakauslehtigaalassa. Siellä palkitaan vuosittain meitä aikakauslehtien tekijöitä, ja olin yksi vuoden pääkirjoituksen tekijä -sarjan ehdokkaista. Palkinto meni Ylioppilaslehden mainiolle Maria Petterssonille. Mutta meinasi itseltä ääni mennä hauskan illan tuoksinassa, kun tuli illan aikana puhuttua todella paljon kaikkien vanhojen alan tuttujen kanssa.
Eilen lauantaina Helsingissä oli liikkeellä paitsi Helsinki City Runin juoksijoita, myös energisiä Evita-naisia. Me bloggaajat tapasimme heitä Senaatintorin laidalla järjestetyssä Evitan hyvän olon iltapäivässä. Tuumimme bloggaajien kanssa, että kylläpä oli rentoa ja inspiroivaa yhdessäoloa, kiitos teille kaikille mahtaville naisille! Pidetään yhteyttä blogeissa!

Ylämäki, alamäki: testissä maastojuoksu
Julkaistu: 10.05.2011 | 14:00 |

Tulipa mahtavan energinen olo juoksusta! Minut oli kutsuttu testaamaan maastojuoksua Suunnon ja Salomonin maastojuoksukouluun. Upea kevätilta sujui ylä- ja alamäkiä pinkoessa Helsingin Paloheinässä.
Miten maastojuoksu sitten eroaa sileällä lenkkeilystä? No ainakin se on mukavan vaihtelevaa. Vauhtileikittelyä ja rytmin vaihdoksia tuli kuin itsestään, kun sovittelin askelia puunjuurakoihin, kalliolle, pitkospuille ja kivien sekaan. Niitä ei siis erikseen tarvinnut miettiä ja ajoittaa kuten tasaisella juostessa. Loikkiminen epätasaisella alustalla tarjosi näppärää askartelua paitsi keholle, myös hoksottimille. Juoksu pehmeillä poluilla tuntui samaan aikaan rentouttavalta ja virkistävältä. Haastetta toivat polulle kaatuneet puunrungot, ojat ja vesi- ja mutalämpäreet. Niiden ylittämiseksi tuli valittua erilaisia taktiikoita: välillä vauhdikkaita ponnistuksia, välillä taas rauhallisempia askelia.
Epätasaisella alustalla juokseminen ei itse asiassa tuntunut mitenkään oudolta nuljuamiselta, vaikka Noora Pinola siitä ennen juoksulenkkiä mainitsikin. Niin, saimme siis lenkillemme ihan valiojoukon kirittäjät, Salomonin maastojuoksutiimiin juoksijat, Noora Pinolan ja Mikko Vastarannan.
Mutta tuntui maastojuoksu joissakin suhteissa vaativammaltakin. Minulla syke karkasi jälleen kerran pilviin, ja sykemittari piipitti holtittomasti. Mutta enpä jaksanut sitä murehtia, koska polkuja pinkoessa oli niin mahtava fiilis. En muuten koskaan ole tiennyt, että Paloheinässä on niin sykähdyttäviä maisemia: tuntui kun olisi ollut kauempanakin korvessa juoksemassa, kun polun vierustalla kuohui keväinen Vantaanjoki. Niin, niistä eroista vielä: maastojuoksu on fyysisesti mukavan haastavaa, se vaatii parempaa lihasvoimaa ja lihaskestävyyttä sekä korkeampaa maksimaalista hapenottokykyä. Mutta toisaalta, juuri maastossa niitä onkin helppoa ja luonnollista harjoittaa.
Reilun seitsemän kilometrin lenkki taittui kuin varkain. Iso selitys varmaan oli myös se, että lenkillä oli niin mukavaa juoksuseuraa. Reilut kolme varttia meni kuin pikakelauksella, kun tuli pälpätettyä kavereiden kanssa koko matka juoksun lomassa.
Ai niin, on meillä lisäkannustajana ihan tavoitekin: juoksukoulumme aikoo osallistua Salomonin maastojuoksutapahtumaan (noin 10 km), joka juostaan samoissa Paloheinän maisemissa 27. elokuuta. Lisätietoja juoksusta on osoitteessa http://www.salomontrails.fi.

Ah, suklaata ja anista yrttiboksiin
Julkaistu: 12.05.2011 | 21:19 |

Siellä ne nyt ponnistelevat mullasta, Musan innokkaalla avustuksella istutetut yrtit. Ja kyllä yrttikaunokaisia vaan on ihana katsella.
Tällä kertaa tuli poikettua vanhoista suosikeista, huumaannuin näet parista itselle uutukaisesta tuttavuudesta. Yrttilaatikkoon pääsivät seuraavat pirteät taimet: parvekebasilika, salvia, suklaaminttu ja anikselta maistuva yrtti-iiso. En malttanut olla maistamatta jälkimmäistä, ihana aniksen maku! Suklaaminttua nuuhkin jo puutarhaliikkeessä – ja se tosiaan tuoksuu selvästi suklaalta.
Olisi muuten tosi mukavaa kuulla vinkkejänne suklaamintun ja yrtti-iison käytöstä. Mihin kesäherkkuihin olette niitä sekoitelleet?
Minusta on tullut vuosien varrella yrttien kanssa vähän sellainen oikotie-kasvattelija. Ensimmäisellä kerralla kasvatin yrtit siemenestä saakka, mutta eipä ollut minun juttuni. Niiden haivenien kanssa nykertäminen oli jotenkin liian pikkutarkkaa ja hidasta puuhastelua. Tuskastuin. Parina vuonna olenkin ostanut suosiolla terhakkaan kasvuun jo pyrähtäneitä pikkutaimia. Ja hyvin on mennyt: ne tuntuvat viihtyvän kovastikin eteläpihamme paahteessa. Kunhan muistaa kastella. Eikä se unohduskaan ole katastrofi, olen nähnyt näet monta ihmevirkoamista. Viime kesänä todistin lomamatkamme jälkeen todellista ylösnousemusta. Olin jo luovuttaa toivosta, kun näin miten koko kesän kukoistanut basilika oli väsähtänyt ruskeaksi karahkaksi. Mutta päätin sittenkin vielä yrittää, lorotin basilikalle reippaasti vettä, ja tatta-daa: se tosiaankin heräsi henkiin.
Kasvatan yrttejä neljän taimen pitkulaisessa peltilootassa. Tuunasin sitä viime kesänä spraymaalilla: tylsän harmaa peltiloota on nyt pronssinhohtoinen. Oli muuten maailman helpointa ja nopeinta face liftiä. Ja väri kestää näköjään sitten Suomen ankaran talvenkin, tämä kyseinen pöksä kun unohtui patiolle talveksi, muttei ollut koettelemuksesta moksiskaan.

Näitä uutuuskirjoja seuraan
Julkaistu: 12.05.2011 | 22:57 |

Olen perheessämme se, joka jumittaa aina tilaisuuden tullen lukemaan sohvannurkkaan, viikonlopun aamiaispöytään ja yöpöydän lampun valoon. Lukeminen on ollut jotenkin… aina. Mutta kirjojen lukeminen on viime vuosina jotenkin… kestänyt kauemmin. No se on tietysti suoraa seurausta siitä, että omaa aikaa on niukemmin ja sitten kun sitä on, niin onpa uni tullut silmään joutuisasti.
No mutta tänään kävin pitkästä aikaa kirjankustantajan infotilaisuudessa, niihinhän poimitaan aina herkkupaloja tulevista julkaisuista. Itseäni Gummeruksen syksyn uutuuskirjosisa kiinnostaat eniten seuraavat: Chris Cleaven Little Been tarina, Mike Pohjolan Ihmisen poika ja Taija Sompin Parantavat rasvat. Yleis- ja verisuonikirurgi Taija Somppihan on ottanut osaa rasvakeskusteluun räväkästi, ja ehkä muistattekin hänet viime syksyn kiihkeäksi yltyneestä Ylen A-talkista, jossa Sompin vastapuolella olivat perinteisen ravitsemussuosituslinjan takuumiehet Pekka Puska ja Mikael Fogelholm. Syyskuussa ilmestyvän Sompin kirjan yksi teesi on, ettei peruslautasmalli sovi kaikille. No, itse olen ollut samaa mieltä pitkään, niin kauan kun olen liikuntaharrastusteni ja toimittajan työni kautta ravitsemuksesta ollut kiinnostunut (olen kyllä ihan tavallinen onnellinen sekasyöjä). Ihan siitä yksikertaisesta maalaisjärkisestä syystä, että meillä kaikilla on ainutlaatuinen keho, joka käyttää ravintoaineita omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Pohjolan romaani kiinnostaa ”70-luvulla syntyneiden sukupolviromaanina”, vaikka itse olen syntynytkin 60-luvun lopussa. Kirjailija viritti infossa kutkuttavasti odotuksia romaanille. No eihän tästä voi olla kiinnostumatta: pikkupojan ihmepelastus, jonka äiti selittää olevan suojelusenkelien tekosia, sillä Jumalalla on pojalle vielä tehtävä maailmassa. Mitä seuraa pojan oivallus: tämä tehtävä on Jeesuksen toinen tuleminen. Kuulosti sen verran hilpeältä kirjailijan itsensä kertomana, että lienee pakko tarttua. Hollywoodkin on kuulemma herännyt ja optio varattu tähän omaelämäkerralliseen tarinaan.
Mutta kaikkein eniten minua uutuuksista sykähdytti kuvaus Chris Cleaven bestselleristä, Little Bee tarinasta. Sen keskiössä on kaksi naista, toinen 16-vuotias nigerialaistyttö, joka ”lähtee luvatta kahden pitkän vuoden jälkeen pakolaiskeskuksesta Englannissa. Hän on yksin vieraassa maassa, kädessään vain kulunut käyntikortti.” Kirjaa kuulemma on vaikea lukea liikuttumatta, joten odotan kovasti. Ja toki Musan äitinä jo kirjan takakannen teksti tuntuu menevän ihon alle: ”Onko minun syyni, etten näytä englantilaistytöltä enkä puhu kuin nigerialainen? No, kuka on väittänyt, että englantilaistytön ihon pitäisi olla yhtä vaalea kuin pilvet, jotka lipuvat hänen kesiensä yli?” Näitä kun kovasti jo omassa arjessamme pähkin. Kun sydän tuntuu jo nyt pakahtuvan ajatuksista: miten minä osaan antaa ihanalle lapselleni vahvan itsetunnon, miten rakastan hänet lujaksi.
Kerron teille jahka olen lukenut Little Been tarinan!

Repe on nyt uitettu
Julkaistu: 15.05.2011 | 22:29 |

Äiti, mennään jo. Hei täällä veneessä on kaikki ihan vinksinvonksin. Käynnistetään nyt tää! Mää haluan käynnistyä!
Tulisieluinen poikani istuu Rebecca-veneemme kannella ja on polttanut päreensä siitä, miksemme liiku eteenpäin. Enkä voi ihan hirveästi väittää vastaan, sillä pari päivää hyrskynnyt tuuli on tyyntynyt ja hiivimme liki tyvenessä.
Tänään oli Musan ja minun ensimmäinen purjehduspäivä ikinä. No ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Ensiksi satamassa oli säätöä monta tuntia. Se merkitsi muun muassa mastossa kiipeilyä miehille. Ja Musa odotti (onneksi mukana oli kaurakeksejä).
Ennen vesille lähtöä mieheni ehtikin pyöräyttää pannulla lihapullat ja makkarat lämpimiksi ja keittää mutteripannulla äkeät sumpit. Kursailematonta retkiruokaa. Kuten kuvasta näkyy, onpa vielä Repen (no pitihän se heti hellittelynimi vääntää) keittiönurkka järjestämättä.
Ilma oli tosi kipakka, lämmintä muutama vaivainen aste. Hengitys vain huurusi Suomen toukokuussa. Mutta ulkolajeja harrastaessa olen hoksinut sen, ettei kannata suotta käyttää aikaa kitinään, sillä sää on vain pukeutumiskysymys.
Päästiinhän sitä lopulta, uittamaan pikkulenkille Repeä. Ja poseeraamaan yhdessä peräsimessä.

Kinesis tuntuu korsetissa
Julkaistu: 17.05.2011 | 22:08 |

Liityin taas, parin vuoden tauon jälkeen, liikuntakeskuksen jäseneksi. Yksi suosikeistani täällä pääkaupunkiseudulla on Länsiväylän tilava ja valoisa Elixia, jossa silloin edellisellä kerralla jo treenasin. Myös sen tuntivalikoima näytti pysyneen ilahduttavan monipuolisena. Ehdoton suosikkini valikoimassa on kinesis, jota on aika harvassa kuntokeskuksessa tarjolla. Harmi.
No totta kai vanhaa suosikkia pitikin fiilistellä heti ensimmäisellä tunnilla, kun sillä sattui olemaan yllättäen tilaa. Tunnille mahtuu kerrallaan vain kymmenen treenaajaa, joten paikat menevät nopeasti. Teemana oli core eli korsetin treenaus.
Ohjattu kinesis on kiertoharjoittelua kinesis-laitteissa ja lattialla, esimerkiksi coressa 3 x 10 eli kolme kierrosta ja kymmenen liikettä. Jokaista liikettä (kuusi laitteissa, neljä lattialla) tehdään minuutti. Tunnilla käytetään lisäksi välineinä esimerkiksi jumppapalloa, kahvakuulaa, bosua, step-lautaa ja tasapainolautaa.
Miksi minä sitten tästä kinesiksestä intoilen? Koska se on niitä harvoja lajeja, jotka ovat tuoneet viime vuosina ryhmäliikuntaan jotain todella aidosti uutta. Itse en ole koskaan ollut mitenkään innokas kuntosalilla kävijä, mutta kinesis koukutti, koska laitteissa voi tehdä loputtoman määrän liikkeitä. Ja lajissa saa lihaskuntotreenin lisäksi monta hyvää yhdessä paketissa: se kehittää tasapainoa, petraa koordinaatiota ja parantaa liikkuvuutta. Ja kyllä minä saan reippaassa kiertoharjoittelussa myös hien pirskahtelemaan.
Lisäksi liikkeissä on ihan pakko rauhoittua, kuunnella kehoa ja keskittyä. Olen hoksannut, että katse naulata johonkin kiintopisteeseen, sillä muuten tulee enemmän tuskanhiki, kun tasapaino tutisee. Itse asiassa mieli rauhoittuu jo sillä kohtaa, kun astuu pieneen kinesis-huoneeseen. Se poikkeaa tunnelmaltaan kirkkaasti valaistuista jumppasaleista: huone on valaistu pehmeästi, musiikki ei kaikaa, värisävyt ovat luonnonläheisiä, beigestä ruskeaan.
Kinesis-laitteissa on vaijerit, joihin tartutaan käsikahvoista. Vaijerit liikkuvat pehmeän kolmiulotteisesti. Harjoittelun ideana ei ole ladata laitteiden painopakkoihin mahdollisimman paljon, vaan sopivasti vastusta. Liikkeet vaativat ja kehittävät kehonhallintaa, sillä ne horjuttavat ihan koko ajan tasapainoa. Pari esimerkkiä core-tunnilta: Kyykky tasapainolaudalla seisten, sitten kierto vaijereilla molemmille puolille. Rinnalleveto ja pystypunnerrus yhdellä jalalla seisten (ja halutessa siihen yhdistettynä toisen jalan loitonnus). Vaaka yhdellä jalalla seisten, sitten käsien tuominen alhaalla suorina yhteen. Vastusta saa myös siten, että hinaa itsensä kauemmaksi laitteista. Tai vaikka niin, että tekee liikkeen silmät kiinni.
Kroppa tärisi, hiki pusertui otsalle ja minuutti tuntui välillä pitkältä ajalta. Ja huomasin taas olevani tosi toispuoleinen: yhdellä jalalla tehdyissä liikkeissä eron huomasi niin selvästi.
Kyllä muuten jomotti korsetissa heti seuraavana päivänä. Jahka olen taas saanut jujusta kiinni, aion treenata lajia myös itsenäisesti.

Äidin paras salaattisilppuri
Julkaistu: 19.05.2011 | 13:40 |

Kokkasimme Musan kanssa tänään päärynä-vuohenjuustosalaattia (jota minun piti tehdä itse asiassa jo viime viikonloppuna). Meillä on tavaksi tullut viime kuukausien aikana, että Musa on sähikäisenä mukana keittiössä laittamassa ruokaa ja leipomassa: sekoittaa minkä ehtii kastikkeita, hulauttaa mausteita ja upottaa kätensä pulla- ja sämpylätaikinaan. Enää on turha kuvitellakaan, että kokkaisi ilman Musaa. Siitä nimittäin nousee ihan mahdoton älämölö. Tänään parasta puuhaa oli salaatin repiminen pediksi päärynöille, vuohenjuustolle ja saksanpähkinöille.
Musan myötä olen alkanut kiinnittää ruoan raaka-aineisiin ihan uudenlaista huomiota. Ennen minulla oli tapana viikolla pupeltaa vähän mitä sun sattuu, mutta sitten viikonloppuna kokata ajan ja pitkän kaavan kanssa hyvistä raaka-aineista. Nyt puolentoista vuoden aikana asenne on ruuvautunut ja omatkin ruokatavat muuttuneet sitä myötä: Musalle – ja samalla itselle – tulee kokattua kotiruokaa. Itse asiassa minun on kiittäminen miestäni, joka on poikamme kanssa alusta saakka pitänyt jämysti kiinni siitä, että teemme itse ruoan. Minä olisin varmaan lipsahtanut paljon useammin einesten tykö.
Olen ihan tavallinen sekasyöjä, ja pitkään ihan tumpulakokkaaja. Enkä koskaan ole ollut ruuan kanssa tiukkapipo, joten kyllä meillä myös joskus menee eineksiä hätävarana (niissäkin toki on myös parempia vaihtoehtoja valittavana). Mutta olen ajatellut, että on mahtavaa, kun voi lapselleen näyttää, mistä aineista se ruoka lautaselle syntyy. Ja siirtää sen arvokkaan asenteen, että yhdessä kokkaaminen on kivaa ja lopputuloksen yhdessä syöminen ilo. Ettei vaan työnnetä jotain pöksää mikroon ja pim, olet valmis.
Toisaalta tehtäväni on kiitollinen, sillä Musa on ollut alusta saakka ihan älyttömän sujuva syöjä. Kaikki ruoka uppoaa – tai no, kahta on turha tarjota: tuorekurkkua ja leipäjuustoa. Ne kun eivät maistu miltään (sen sijaan Musa nyppi taannoin hämmästyksekseni omatekoisen perunasalaatin päällä ollutta tuoretta basilikaa suoraan suuhunsa).
Tiedän että tilanne voi myöhemmin hyvinkin muuttua ja ronkelointi alkaa. Mutta siihen ennen iloitsen tästä tilanteesta, jossa Musalle ei erikseen tarvitse tehdä omia ruokia. Vähän vain ruoan mausteisuutta säätää.

Sielua tuulettamassa
Julkaistu: 22.05.2011 | 21:45 |

Jalat ovat jo tukevasti viltin sisässä kotisohvalla, mutta kasvoilla tuntuu vieläkin aurinko. Koko viikonloppu kului ulkoilmassa: lauantai Rebeccaa siivoillen, tänään sunnuntaina pääsimme jo koko päiväksi vesille. Suunnaksi pikkureissulle otimme Porkkalan vierassataman Kirkkonummella. Harmi vain, että sataman ravintola olisi aukaissut ovensa vasta kello 17 (sunnuntai-iltana)! Eipä silti, olimme aikoneetkin kokata veneessä uusia perunoita. Ne Ruotsin-uutukaiset maistuivat, no, ruotsalaisilta.
Kylmäkassia veneeseen nostaessa virnistin ajatukselleni, että tämähän on kuin Viisikossa konsanaan. Aina ajattelemassa sitä, mitä tehtäisiin evääksi ja milloin ne syötäisiin. Tai no, evästarpeet tuli lauantai-iltana ostettua huoltoasemalta kotimatkalla, kun venettä kesäkuntoon laittaessa aika vain kului niin, ettemme enää ehtineet ruokakauppaan.
Vaikka en ole koskaan aiemmin purjehtinut, tunnen siinä sitä samaa kotoisuutta kuin muissakin ulkolajeissa tätä ennen. Vaikka on lähdettävä liikkeelle ihan alkeista, olo ei ole jännittynyt, vain odottava ja innostunut. Ihan sama rymyääkö suksilla tunturissa ja vuorilla, laukkaako hevosen kanssa syyssateessa tai mykistyykö meren kauneuden äärellä – minulle tulee se sama ajatus aina mieleen: täällä ulkona sieluni tuulettuu.
Yhdessä harrastaminen on muuten oman kokemuksen mukaan ihan parasta jeesusteippiä parisuhteelle. Tarkoitan siis sitä, että yhdessä tekeminen liimaa vahvasti yhteen: ensinnäkin on mahtavaa, kun tietää, että toinen kokee ihan niitä samoja asioita ja tunteita kuin itsekin. Ulkoilmalajeissa nuo tunteet ovat kaupan päälle vielä melkoisen väkeviä, kun koko ajan nenän eteen heitetään nopeita, yllättäviä tilanteita, joissa pitäisi osata pelata yhteen.
Toiseksi – tämän tajusin aikoinaan yhteisissä laskureissuissa – on tosi vapauttavaa, kun tajuaa, ettei juuri tuon yhteisen kokemisen vuoksi tarvitse puhua toisen kanssa. Ihan totta, on vapauttavaa olla vatkaamatta sitä tunnetta. Luulen että se jopa latistuisi sanojen myötä. Minulle (lue: puheliaalle, parisuhteen tilan puhumisesta tykkäävälle naiselle) tämä oli iso oivallus.
Mutta tänään tunteisiin käyvimmän hetken koin menomatkalla Musa sylissäni. No onpas ihmeen rentoa makailua, ajattelin Musan lepuutellessa pienet aurinkolasit silmillään. Kaksijapuolivee oli nukahtanut päiväunilleen syliini isosta aallokosta ja keväänkirpeästä tuulesta piittaamatta.

Epätodennäköisiä kohtaamisia
Julkaistu: 23.05.2011 | 21:16 |

Puhun nykyään koko ajan ventovieraiden kanssa. Lähijunassa, kirjastossa, puutarhaliikkeessä, ruokakaupassa, ravintolassa, poliisiaseman passijonossa.
Ei sillä, että tuppautuisin varta vasten juttusille, vaikka puhelias olenkin. Kaupassa, kirjastossa, junassa ja niin edelleen vain käy päivittäin näin: Musa alkaa pälpättää kaikille kuuloetäisyydellä oleville, ja kohta huomaan itsekin ajautuneeni tarinoimaan. Täytyy tunnustaa, että en kyllä muuten tulisi heille puhuneeksi, vaan jurmuttaisin omilla arkiladuillani. Mutta kuinka hyvälle tuulelle näistä epätodennäköisistä kohtaamisista tulenkaan. On jotenkin avarampi olo.
Ja, tiedättekö mitä, minä en todellakaan halua uskoa siihen, että lapselle pitäisi tällaisessa tilanteessa suhista kiireesti ja kireästi: äläpä nyt häiritse, anna setän tai tätin olla rauhassa. Niin paljon ilahtuneita ilmeitä ja aitoa hyväntuulisuutta olen nimittäin nähnyt ihmisten kasvoilla, kun Musa on alkanut laulavalla lapsenäänellä selvittää keskustelukumppanin nimeä tai kuulumisia. Musalla on tapana toimia niin nopeasti tuttavuuksien luomisessa, ettei kumppani a) ehdi ajatella ja b) miettiä asennettaan ja c) pystyttää mahdollisesti suojamuuria. Lapsi on ehtinyt valaista jo hetken ennen sitä.
Monesti olen miettinyt, että tämä on kyllä ihan parasta rasisiminvastaista työtä. Pientä ja arkista, mutta kovin paljon toivoa antavaa.

Minä olen iloinen sinusta
Julkaistu: 25.05.2011 | 23:22 |

Minä olen iloinen sinusta, Musa sanoo minulle kesken aamutoimien tai puuronsyönnin. Harva lause aitoudessaan ilahduttaa yhtä väkevästi. Se myös hämmästyttää: millainen kyky kaksijapuoliveellä on muotoilla loogiseksi ilmaukseksi omia tuntemuksiaan, pukea sanoiksi alati kehittyvää sisäistä, maagista maailmaansa.
Olen kovin kiitollinen siitä, että voin päivittäin kokea sen, kuinka lapsen tapa havainnoida ympäröivää ja suhtautua muihin ihmisiin on täydellinen vastakohta aikuisen harrastamalle lokeroinnille ja luokittelulle. Musaa seuratessani tajuan, että kaikki ihmiset ovat hänelle tasan yhtä kiinnostavia, yhtä suuria mahdollisuuksia tutustumiseen ja seikkailuun. Ihan kaikki.
Sain eilen kesken pihaleikkien tuttavalta yllätyskirjalahjan, Musan tuleville vuosille omistetun. Tartuin siihen heti, vaikka yöpöydällä on parhaillaan toinenkin kirja kesken. Kyseessä on yhdysvaltalaisen lastenpsykologin Marguerite A. Wrightin kirjoittama I’m Chocolate, You’re Vanilla. Raising Healthy Black and Biracial Children in a Race-Conscious World. Wright muistuttaa vanhempia siitä, ettei pikkulapsilla yksinkertaisesti ole kehittynyt samanlaisia lokerointilinssejä ihonvärin suhteen kuin aikuisilla. Omasta rodusta tietoiseksi tuleminen on ihan samanlainen (mutta usein unohtuva) kehitysvaihe kuin tietoisuus siitä, että minä olen tyttö ja sinä olet poika. Pikkulapselle ihonväri on vain… väri. Yksikään lapsi ei alkujaan erottele ihmisiä ihonvärin perusteella. Tai minkään muunkaan ulkoisen ominaisuuden perusteella, lisään minä.
Wright kyseenalaistaa sen yleisen käsityksen, että lapset tulisivat tietoiseksi omasta rodustaan kolmivuotiaana. Ihonväri on lapselle täysin irrelevantti, abstrakti ja kaukainen asia. Puhumattakaan siitä, että tietoisuus ihonväristä merkitsisi sitä, että maailmassa on erirotuisia ihmisiä. Wrightin haastattelemat lapset kertoivatkin tutkimuksissa ihonvärikseen yhtä usein esimerkiksi vaatteidensa kuin ihonsa värin. Ihoväristään jollain tasolla tietoisetkin Wrightin haastattelemat lapset kuvailivat ihonväriä omilla värisanoillaan, vaikkapa vaniljaksi tai suklaaksi.
Lastenpsykologi muistuttaa myös siitä, että kun lapsi sanoo tai tekee jotain, se ei tarkoita samaa kuin aikuisen sanomana ja tekemänä. He ajattelevat ja toimivat kuin lapset, eivät kuten me luulemme, uskomme tai toivomme heidän ajattelevan ja toimivan. Kuulostaa liiankin yksinkertaiselta sisäistettävältä, mutta taitaapa unohtua meiltä aikuisilta aika usein. Lapset eivät ole miniaikuisia. Lasten aikuistaminen on meidän ihan oma, huomaamaton ajatusloukkumme.
Entistä selkeämmin olen lapseni myötä tullut tietoiseksi myös siitä, kuinka lapsi herkistyy minun tavoilleni suhtautua maailmaan: onko se täynnä mahdollisuuksia, onnen ja ilon täyttämä vai pelottava, epäilyttävä ja vaarallinen paikka. Kun olimme puolitoista vuotta sitten hakemassa Musaa Johannesburgista Etelä-Afrikasta, olimme tietysti ääriään myöten täynnä iloa. Onneamme moninkertaisti se, että vaikkapa kauppakeskuksessa ympärillämme oli hurjan paljon ihmisiä, jotka hymyilivät, tulivat puhelemaan kanssamme, kertomaan omista lapsistaan ja kujertelemaan Musalle. Eikä tämä iloitseminen todellakaan katsonut ihonväriä, sukupuolta tai ikää.
Olinkin kovasti hämmästynyt, kun juttelimme erään toisen adoptiopariskunnan kanssa. He kysyivät meiltä, olimmeko huomanneet, kuinka alta kulmien ja pahasti ihmiset katsovat valkoisia vanhempia ja mustaa lasta juuri vaikkapa kauppakeskuksissa kävellessä. Päättelin, että kyse on varmasti juuri siitä, millaisia viestejä itsestään välittää kanssaihmisilleen: olemmeko me maailman onnellisimpia siitä, että meistä on tullut perhe, ja se huokuu meistä hymynä ja kaikenlaisena hyvänä olona (ilman että sitä ajattelee erityisesti näyttävänsä) vai olemmeko huolissamme ja varpaisillamme siitä, mitähän tuo ajattelee meistä. Varmasti niitä tuimia kulmiensa kurtistelijoita siellä oli, mutta me emme heitä nähneet tai kiinnittäneet heihin huomiota. Meillä oli paljon valoisampaa ja onnellisempaa ajateltavaa juuri sillä hetkellä.

Sitä sain mitä pyysin: haasteita
Julkaistu: 27.05.2011 | 13:07 |

Kun liityin äskettäin Elixian jäseneksi, pakettiin kuului kaksi personal trainerin tapaamista. Ensimmäinen tapaaminen eilen oli… auts, antoisa. Nyt nimittäin pakara- ja reisilihaksissa tuntuu.
Ennen treffejä personal trainerin kanssa lämmittelin kehon kinesis core -tunnilla ja venyttelin sen päälle puoli (!) tuntia. Tuo huutomerkki on tuossa sen vuoksi, että olen oikeasti maailman laiskin venyttelijä. Tosin iän ja lisääntyvän kankeuden myötä olen vähän parantanut tapojani.
Olin pyytänyt personal trainerilta haasteita, ja saamani piti. Kerroin myös, että olen liikkujana intona liki kaikesta muusta, mutta kuntosaliharjoittelu ei koskaan ole napannut. Minulle on kyllä ohjelmia tehty vuosien varrella, mutta koskaan en ole niitä kauan jaksanut pinnistellä. Salitreeni vain tuntuu minun liikkujan luonteelleni, no, tylsältä. Sen sijaan olen huomannut, että motivaatiotani pitävät yllä kaikki sellaiset lajit ja treenit, jossa kehon lisäksi hoksottimet joutuvat askaroimaan.
Personal trainer Annika kuunteli toiveeni ja teki treeniohjelman kinesislaitteille. Ja kylläpä jo aiemmin kehumaani kinesikseen aukesi ihan uusi ulottuvuus! Luulin tehneeni jo muutamia suhteellisen haastavia liikkeitä ohjatuilla tunneilla, mutta nämä omaan ohjelmaan räätälöidyt liikkeet ovat aivan uudenlaisia, ja samalla mahtavia motivoijia. Ohjelmaan kuuluu kuusi liikettä, viisi kinesis-laitteissa ja yksi vatsaliike matolla. Apuvälineinä ovat muun muassa painokeila ja vatsoissa pötkylä, jota rullataan lankkuasennossa eteen (vuorotellen sekä suoria että vinoja vatsalihaksia hiillostaen). Yhdessäkään liikkeessä en saa seisoa lattialla, vaan tasapainoilen tasapainolaudan, patjan ja nurin käännetyn bosupallon ympärillä. Epätasainen alusta tuo liikkeisiin todella paljon vaikeuskerrointa lisää, ja keho on töissä nilkan pieniä lihaksia myöten.
Yksi treenin avainsanoista on vanha kunnon lapatuki, jossa vedetään lapoja alaspäin kohti lantiota. Kun sen tekee oikein, rintarankaa tukevat lihakset aktivoituvat oikeaoppisesti syvältä. Juttelimme personal trainerin kanssa, että tämä pilateksen ydinkäsite putkahtaa nykyään esiin lajissa kuin lajissa, ja hyvä niin. Esimerkiksi ratsastustunneillani lapatuki on tuttu ja usein kuultu sana.
No mutta takaisin niihin liikkeisiin. Yhdessä treeniliikkeistä esimerkiksi seistään tasapainolaudalla, kädet pitävät sivuilla t-asennossa kinesis-laitteen piuhoista. Tästä laskeudutaan ensiksi kyykkyyn siten, että lapatuki säilyy koko ajan. Liikkeen toinen vaihe koostuu siitä, että kädet puristetaan alas ja sivulle vartalon viereen, toinen jalka nousee ylös – ja lapatuki säilyy koko ajan. Huomasin heti liikettä harjoitellessa, että se asettaa kehonhallinnan aikamoiseen testiin. Kun ajattelin lapatuen säilyttämistä, kyykystä tasapainolaudalla tuli liian etupainotteinen. Kun taas keskityin oikeaoppiseen kyykkyyn, lapatuki oli pettää.
Toinen ohjelman avainsana oli rintakehän aukaiseminen. Tämä piti muistaa esimerkiksi liikkeessä, jossa seison tasapainolaudalla pitäen edessä kiinni kinesis-kapistuksen vaijereista siten, että vaijerit ovat ristissä. Hoplaa, askelkyykky alas laudalta, käsien aukaisu sivuille rintakehä ylväästi rottingilla – tulipa ryhdikäs olo heti tätä kirjoittaessakin!
Ensi viikolla saan vielä toisen räätälöidyn treeniohjelman. Toivelistallani oli näet myös kahvakuula, ja seuraavaksi Annika suunnittelee sille napakan, nopeasti tehtävän ohjelman.

Mistä on parhaat possunribsit tehty?
Julkaistu: 28.05.2011 | 21:32 |

Kävin eilen ystävien kanssa koeajamassa huhtikuussa avatun Gaijinin, http://www.gaijin.fi. Huhtikuussa avattu tulokas Helsingin Bulevardilla on Matti Wikbergin ja Master Chefistä tutun Tomi Björckin toinen ravintola. Se ensimmäinen on tällä viikolla julkistetussa Suomen 50 parasta ravintolaa 2011 -äänestyksessä (se on luettavissa osoitteessa http://www.viisitahtea.fi) ykköseksi kaasuttanut Farang. Tuonne Farangiin tykkäsin sopia Evitassa töissä ollessani lounastreffejä, ja viime vuonna kävimme nauttimassa toimituksen uudenvuoden lounaan tässä kaakkoisaasialaiseen ja thaikkuruokaan panostavassa ihanassa ravintolassa.
Uutukainen Gaijin kipusi listalla jo kymmenennelle tilalle (ja yhdeksännelle sijalle muuten hurmaavan rento bistrotähti Muru, jossa vietimme läksiäisiäni keväällä). Gaijinissa tupa oli täynnä jo perjantaina alkuillasta. No, Matti ja Tomi ovat niin tukevat näytöt antaneet Farangissa, ettei ole mikään ihme, että Korean, Pohjois-Kiinan ja Japanin makuja modernisti ja notkeasti taivutteleva Gaijin vetää ruokailijoita.
Ehdottomasti tykeimmän ruokailukokemuksen Gaijinissa saa jakamalla annokset, samoin kuin Farangissa. Ja sehän vain sopi naisseurueellemme kuin nakutettu, sillä mikä onkaan mahtavampaa kuin napostella taivaalliselta maistuvaa ruokaa yhdessä vanhojen kamujen kanssa. Arvoimme aluksi valmiiksi funtsittujen menujen kanssa, mutta päädyimme tilaamaan yksittäisiä annoksia yhdessä maisteltaviksi.
Alkuun otin taivaallisen meheviä nyytteröisiä, dim sumeja. Gyoza oli japanilainen lampaanpaisti-inkivääridumpling, sui mai vege puolestaan siitakesienistä, kevätsipulista ja maapähkinöistä taituroitu höyrytetty dim sum. Loistava alkusoitto. Mutta se oli todellakin vasta alkua makujen ilotulitukselle. Pääruoaksi tilasimme yhdessä muun muassa grillattuja tiikerirapuja sitruuna-yuzuhillon kera; bossäm gaijinia, jossa on grillattua possua, salaatinlehtiä, pikkeleitä, kimchiä, seesam-kastiketta ja chilitahnaa; possunribsejä eli baby back pork ribs; bulgogia eli korealaisittain marinoitua marmorihärkää, kimchiä ja pikkelöityä kurkkua. Lisäksi pöytäämme päätyi terveisinä keittiöltä parikin annosta, muun muassa miso-marinoitua lohta, joka oli uitettu omena-dashiliemessä. Oioi.
Onneksi meitä oli matkassa neljä lihansyöjää, sillä täytyy sanoa, että Gaijinissa liha peittosi kalan 6-0. Illan tähtenä loistivat ehdottomasti possunribsit, en nimittäin ole koskaan saanut niin järjettömän hyviä ribsejä! Mahtava karamellin maku hunnutti luun lähellä muhevaksi kypsynyttä lihaa. Oijoijoi. Seuraavaksi parhaaksi annokseksi neljän naisen seurueemme äänesti bossäm gaijinin. Se paitsi maistui jumalaiselta, oli myös hauskaa näperreltävää: possu kääräistiin vihreän sisälle kastikkeiden, pikkelöidyn kurkun ja kimchin kera. Lohi ja tiikeriravut jäivät auttamatta lihan katveeseen, niin taidokkaasti kuin ne Gaijinissa olikin kietaistu lautasille.
Mutta mitä olisikaan mahtavinkaan ruoka ilman mahtavaa seuraa. Mikä ihan parasta, äänekäs nurkkapöytämme ei jumittunut jauhamaan työasioita ja ihmissuhteita, vaan ilta oli sellaista holtitonta naurua tirsuttelevaa tajunnanvirtaa. Jotain juttujen korkeasta, vaan niin kuplivasta tasosta kertonee se, että yksi illan killereitä oli porilaisessa ruokamarketissa papan olkapäällä killittänyt jäätynyt lammas. No, tiedättehän, kuinka hervottomassa kaveriseurassa käy…
Illan päätteeksi kävimme kiittämässä keittiössä häärinyttä ravintolan toista isäntää, Tomi Björckiä. Ihan parhaita possunribsejä ikinä!

Yhtä kysymystä en koskaan kysynyt
Julkaistu: 31.05.2011 | 22:22 |

Aika monet teistä toivoivat, että kertoisin adoptiosta, kun kyselin taannoin ideoita ja aihetoiveita tämän blogini kehittämiseen. Kokemusten jakaminen adoptiosta onkin tosi lähellä sydäntäni. Vaikka todella monella on nykyään ystävä- ja tuttavapiirissään adoptioperhe, vertaiskokemuksia ja tietoa ei silti varmasti koskaan ole liikaa tarjolla.
Minulle varmasti se suurin oivallus adoptiossa oli – ei enempää eikä vähempää – se, että minän tai minun toiveideni ja halujeni sijaan kaiken keskiössä on lapsi. Adoptio alkoi hartaasta toiveesta saada meille vanhemmille oma lapsi, mutta adoption aikana tajusin sen merkityksellisimmän asian: kyse on siitä, että lapsi saa hyvät vanhemmat ja turvallisen kodin. Kovin moni on kysellyt sitä, kuinka adoptioneuvonnan aikana jaksaa sen kaiken läpivalaisun, jossa setvitään muun muassa taloudellinen tilanne, parisuhde, oma ja puolison lapsuus, asuinolot, henkinen ja fyysinen terveys ja niin edelleen. Samoin motiivit adoptioon. No raskasta se olikin välillä, ja siinä ehti kyllä moneen kertaan tuntea itsensä aika paljaaksi, kun mietti omia arvojaan ja vaikuttimiaan lapsitoiveelle. Mutta samoin ehti tajuta, että tätähän me haluamme eniten maailmassa!
Itse löysin mielekkyyden adoptioprosessiin juuri sen ajatuksen kautta, että kaiken ylitse käy juuri lapsen etu. Kun lapsi jättää oman kotimaansa ja kulttuurinsa ja tulee uuteen perheeseensä, ventovieraiden luo, täytyy olla aivan varma siitä, että se on taatusti oikea ratkaisu.
Ihan siitä ensimmäisestä puhelinsoitosta adoptioneuvontaan kului aika tarkkaan kolme vuotta siihen, kun Musa saapui kanssamme Suomeen. Mutta olen sanonut, niin pitkä aika kuin kolme vuotta onkin, että silloin tuntui aivan samalta, oliko kulunut kolme vuotta, kolme kuukautta vai kolme viikkoa. Ei sillä ollut enää mitään väliä. Aika on kuitenkin vain aikaa.
Mutta lapsen odotus on erikoinen sekoitus toivoa ja sitä, ettei toivo liikaa. Koskaan, vaikka matkalla tulee odottamattomia takapakkejakin, ei saa menettää toivoaan. Silti huomasin ainakin itse, että halusin suojella itseäni siten, etten ala toivoa (en myöskään halunnut alkaa tehdä kotona lastenhuonetta ennen kuin tieto Musasta tuli). Adoptio kun on herkkä niin monelle ulkoiselle tekijälle, puhtaalle sattumalle tai liki mille tahansa, joka yhtäkkiä voi keikauttaa kaiken päälaelleen. Paljon voi riippua kohdemaan politiikasta. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa, josta Musa on kotoisin, on tullut voimaan laki, jonka mukaan lasta tulee aina ensimmäiseksi yrittää saada maansisäiseen adoptioon, ja vasta sitten kansainväliseen adoptioon (tietojeni mukaan tämä ei kuitenkaan ole paljon vaikuttanut lasten tuloon Suomeen).
Kun Musasta sitten yhtäkkiä tuli totta, tuntui kuin olisimme hypänneet pitkän asemalla kökkimisen jälkeen suoraan liikkuvaan luotijunaan. Olimme matkalla Etelä-Afrikkaan jo kuukauden kuluttua siitä, kun olimme saaneet tiedon Musasta. Aiemminkin matkaan olisi jo voinut lähteä, mutta se ei ollut meille mahdollista. Eräästä ajatuksesta keskustelimme ennen Musan tapaamista: pitäisikö kysyä, miksi Musalle oli valittu juuri meidät? Mutta vaikka meillä olisi ollut moneen kertaan mahdollista kysyä sitä eteläafrikkalaiselta sosiaalityöntekijältämme, emme sitä koskaan tehneet. Miksi? Koska silläkään ei ollut enää mitään merkitystä.
Monta kertaa olen ällistellyt sitä tuntemusta, josta tuli totta heti, kun sain Musan syliini sowetolaisessa lastenkodissa. Se ajatus oli kirkas ja vahva: tämä lapsi on meidän vastinkappaleemme. Toki päätöksen tehneillä paikallisilla lastensuojelun ammattilaisilla oli ammattitaitonsa lisäksi luettavanaan meistä paksu nippu papereita. Ja varmasti paljon myös kokemusta, intuitiota ja näppituntumaa siitä, millainen perhe on paras millekin lapselle. Mutta sen lisäksi uskon, että mukana oli… niin, jotain määrittelemätöntä, mutta niin tarkoitettua.

Maastojuoksukoulussa, osa 2
Julkaistu: 07.06.2011 | 21:28 |

Kokoonnuimme tänään Salomonin ja Suunnon järjestämään maastojuoksukouluun toisen kerran. Startti helleiltaan tapahtui idylliseltä Haltialan tilalta Helsingin ja Vantaan rajalta. Samalla testasimme Salomonin Xr Crossmax Neutral -tossua. Sitä kuvaillaan door to trail -kengäksi eli sillä pitäisi sujuvasti suhauttaa kotiovelta metsään ja takaisin.
Haltialan maasto sopikin oivasti sekä maasto- että kaupunkijuoksuun sopivan tossun koeajamiseen. Alustoja oli monia ja erilaisia: pehmeää ja joustavaa polkua, kuivan alkukesän kovettamaa savista pellonpohjaa, pitkospuita sekä välillä piipahdus asvaltillakin. Tossu rullasi notkeasti erilaisilla pohjilla, ja myös asvaltilla tuntuma oli miellyttävä. Ylipäätään tossu tuntui jalassa mukavan pehmeältä, paljon pehmeämmältä kuin oma juoksutossuni. Itse suosittelisin sitä lenkkeilijälle, joka hakee perusrullaukseen tasaisella vaihtelua juuri juoksusta erilaisilla alustoilla.
Maastojuoksu – sen rinnalla puhutaan nykyään usein myös trail runningista – on kyllä minulle ollut piristävä löytö: jälleen huomasin, kuinka tasapainoa, koordinaatiota ja lihaksia koeteltiin ihan toisenlaisella tavalla, kun sovitteli askeliaan vaihtelevaan maastoon. Ja intervallitreeniä tuli pinkoessa ihan vahingossa. Minua lajissa viehättää juuri sen vaihtelevuus, itseä kun meinaa joskus tasaisella asvaltilla tai hiekkatiellä pinkominen puuduttaa. Maastossa juoksuun taas tulee kivasti rytmiä, kun steppailee juurien, käpyjen tai vaikkapa polulle kaatuneiden puiden seassa.
Mutta arvatkaapa, millainen on seuraava lenkkimme, jonka sovimme lomien jälkeen elokuulle. Juoksua ja uintia maastossa vuorotellen! Kyseessä ei ole mikään kaksi kolmasosaa -triathlon, vaan ideana on se, että porukalla juoksemme ja sitten välimme uimme juoksuvaatteissa ja -tossuissa pienen pätkän veden ylitse. Elokuu on varmasti sikäli hyvä ajankohta uudelle lajikokeilulle, että kesä on lämmittänyt vedet jo leppeiksi. Toivottavasti. Mutta sehän selviää sitten Nuuksiossa, jota alustavasti kaavailimme paikaksi.
Edellisellä lenkillä maastojuoksuamme koutsannut seikkailu-urheilija Noora Pinola kuulemma treenailee välillä tätä juoksu-uintia, Nuuksionkin maisemissa. Hän miksaa maastossa juoksemiseen myös melontaa ja kiipeilyä.
Oletteko koskaan kokeilleet juoksua & uintia maastossa? Kertokaa ihmeessä, olisi mukava kuulla ennen kuin sydän pamppaillen suuntaan juoksemaan ja pulahtamaan veteen vuorotellen!

Istumisen sietämätön vaikeus
Julkaistu: 10.06.2011 | 23:30 |

Laitoimme viime viikolla kevätkauden pakettiin tallilla. Tällä viikolla tallillamme Primuksessa (www.primustalli.fi) käynnistyi kesäkausi. Ajattelin sen kunniaksi peruuttaa perusasioihin eli siihen, kuinka hevosen selässä istutaan.
No mitäs muuta se ratsastus on kuin että istutaan hevosen selkään. Niin. Sen kommentinhan varmaan jokainen ratsastaja on tottunut kuulemaan. Että mennään vaan ja kölkötellään kyydissä auringonlaskuun. Helppoa kuin heinänteko.
Itse asiassa kaikkea muuta. Mitä kauemmin olen ratsastanut, sen tuskallisemmin olen tullut tietoiseksi siitä kuinka vähän osaan ja kuinka hitain, pienin askelin ratsastuksessa kehittyy. Monesti olen ihmetellyt, miksi lajissa kuin lajissa tuntuu olevan helpompi vääntää se keho vänkyrälle kaiken maailman virheasentoihin kuin omaksua niitä oikeita. Ja hevosen selässä se korrektikin paketti voi hajota yhtä herkästi kuin korttitalo, kun kaverina on elävä olento eikä vaikkapa, no, maila.
Mutta vaikeus on yksi niistä (lukuisista, palaan niihinkin varmaan) syistä, miksi olen koukussa niin lähtemättömästi. Toisaalta olen sanonut, että kun edes yhden kerran niistä kymmenistä kerroista löytää hevosen kanssa yhteyden, jolloin ratsastus tuntuu hetken ajan sujuvalta kuin tanssi, se riittää ja saa jatkamaan taas ne kymmenet kerrat, kun meno on jotain ihan muuta. Se hetki on nimittäin jotenkin maaginen: olla yhtä ison, mutta herkän eläimen kanssa. Silloin keho tuntuu yhtä aikaa rennolta ja jäntevältä. Keho mukautuu pehmeästi hevosen liikkeisiin, mutta reagoi jämäkästi. Ja nopeasti.
Niin, yksi asia on se oman kropan hallinta. Ratsastuksessakin oikean istunnan ydin on, missäpä muualla, kuin keskivartalossa. Mutta ratsastuksessa haastekerroin kasvaa siitä, että kumppanilla on omat, evoluution alkuhämäristä peräisin oleva pakoeläimen vaistonsa, jota mikään kesyyntyminen ei ole sammuttanut. Jolla on omat erilaiset päivänsä. Joka lukee äärimmäisen tarkasti paitsi ihmisen kehoa, myös mielialoja. Ja joka sattuu painamaan vaatimattomat 500 kiloa.

Kun valinnan hetki tulee
Julkaistu: 12.06.2011 | 23:44 |

Kesän alkajaisiksi luin brittiläisen Chris Cleaven bestsellerin, juuri suomeksi ilmestyneen Little Been tarinan (Gummerus), johon lupasinkin taannoin erässä postauksessa palaavani. Paljastamatta liikaa juonesta kirja kertoo, kuinka rannalla Nigeriassa kohtaa epätodennäköisellä tavalla kaksi naista, joiden maailmat olisi muuten määrätty pysymään erillään: kolmekymppinen brittiläisen naistenlehden päätoimittaja Sarah ja nuori, itseään Little Beeksi kutsuva nigerialaistyttö. Molempien tulevaisuus muuttuu hetkessä joksikin aivan muuksi kuin mitä he ovat kyenneet kuvittelemaan. Tai siitä tulevaisuudesta ylipäätään tulee mahdollista toiselle heistä, öljyvarojen rampauttaman Niger-joen suistossa pienessä kylässä kasvaneelle Little Beelle: Olette riistäneet meiltä tulevaisuuden ja lähettäneet meille tilalle esineitä menneisyydestänne. — Niin me siellä elimme – onnellisina ja vailla toivoa. Olin vielä pieni enkä kaivannut tulevaisuutta, koska en tiennyt, että minulla oli siihen oikeus.
Ja eräänä päivänä vuosia myöhemmin Little Bee ilmestyy Sarahin kotiovelle Britanniassa. Useimmiten minä toivon, että olisin Britannian punta enkä afrikkalaistyttö. Kaikki ilahtuisivat nähdessään minut.
The Guardian -lehden kolumnistin Cleaven teksti rullaa vaivattomasti, joten kirja on yhdellä tasolla leppoisa lukukokemus. En yhtään ihmettelisi, jos romaanista tehtäisiin joskus versio valkokankaalle, niin elokuvan kohtauksina näin koko ajan tekstin mielessäni (tuli myös mieleen, että Little Been tarinan lukeminen alkuperäiskielellä englanniksi olisi luultavasti avannut vielä uusia tasoja romaaniin, onhan Nigeria Ison-Britannian entinen siirtomaa ja opetteleehan Little Bee puhumaan ja ääntämään englantia kuin kuningatar).
Mutta tuo leppoisuus ja helppolukuisuus ei ole synonyymi kepeydelle, sillä romaanin teemat ovat kaikkea muuta kuin leppoisia. Se liikutti tunteita pistelevästä surusta ja turhauttavasta, epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta vihasta puhdistavaan toivoon. Ja töni pohtimaan omaa arvomaailmaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi erilaista maailmaa, länsimainen ja kehitysmaan, ajautuvat hetkeksi päällekkäin? Mihin asti vastuuni ulottuu? Mitä pitää tapahtua, että olen valmis todella muuttamaan elämääni ja tarkastelemaan uudestaan arvojani? Kiinnostunko vasta sitten, kun jokin koskettaa minua omakohtaisesti? Yritämmekö me kaikki lopulta vain pelastaa itsemme – ja eikö juuri se tee meistä kaikista samanlaisia? Vai uskallanko olla rohkea ja puolustaa oikeaksi kokemaani, kun valinnan hetki tulee?
Kirja tietysti möyhi minussa paljon tunteita siksikin, että olen niin paljon adoption myötä pohtinut, miten poikani Musa liikutti ja muutti isoa osaa minussa pysyvästi. Jos ajattelen elämääni janana, jossa on yksi polttopiste tai rajapyykki, joka jakaa elämäni entiseen ja uuteen toisenlaiseen, tiedän tasan tarkkaan, missä tuo kohta on. Se on hetki, jolloin pidin Musaa ensimmäistä kertaa sylissäni sowetolaisessa lastenkodissa Etelä-Afrikassa. Se joka oli aluksi ja pitkään hennosti mahdollista, siitä tuli totta: me maailman reunoilta tulleet, kohtasimme. Kaksi rinnakkaista universumia liukui lomittain hetken ajaksi. Samalla kaiken perheeksi tulemisen ilon keskellä olin tuskaan asti tietoinen siitä, etten voinut tietää, millainen olisi muiden lastenkodin kymmenien lasten tulevaisuus.
Mutta sanonpa sen tässäkin, jotta mielikuva tästä lastenkodista asettuisi oikeaan valoon: se oli varsin hyvä lastenkoti. Lapsien perustarpeista huolehditaan erittäin hyvin, vaikka resurssit ovat totta kai rajalliset. Eli unohtakaa ihan ensimmäisenä vaikkapa ne mielikuvat sänkyihinsä sidotuista lapsista. Tässä lastenkodissa oli auringonpaistetta, naurunkikatusta, pieniä tuoleja ja pöytiä, tomeria hoitajia ja vapaaehtoistyöntekijöitä, rempseää iloa, pehmoleluja, pientä pyykkiä ulkona tuulessa kuivumassa. Ehkä kaikkein ilahduttavina oli se, että lauantaisin lastenkodissa vieraili sylejä eli vapaaehtoisia sowetolaisia naisia ja miehiä. Varsinkin hyvätapaisen miehen mallin saaminen on näille lapsille erityisen arvokasta.
Näille lapsille lastenkoti oli se parempi vaihtoehto. Tajusin, että niin oli myös Musan tapauksessa, niin järjettömän riipaisevalta kuin tuntuikin ajatella sitä, että Musa oli tullut lastenkotiin vain kahden päivän ikäisenä, suoraan sairaalasta.
Niin, siitä maailmojen kohtaamisesta vielä. Olin kovasti toivonut, että olisimme voineet tavata Musan biologisen äidin, vaikka tiesinkin että se olisi aika epätodennäköistä. Emme häntä tavanneet, sillä hän katosi pian Musan syntymän jälkeen. Onneksi tiedämme hänestä aika paljon: olen kiitollinen siitä, että voin sitten joskus pojallemme kertoa enemmän hänen taustastaan.
Mutta olen usein, varsinkin unen viipyessä, ajatellut sitä nuorta naista, joka tuli naapurimaasta Zimbabwesta Johannesburgiin töitä hakemaan (Etelä-Afrikka on mantereen eteläinen muuttoimuri). Joka jätti appivanhempiensa hoiviin kaksi lastaan. Joka tapasi miehen, josta emme tiedä mitään. Ja tässä kohtaa tuntuu, että minun pieni käsityskykyni loppuu ihan kesken ja minua alkaa sen sijaan aina itkettää: joka teki ratkaisuista traagisimman ja vaikeimman, jonka surusta kasvoi meidän suurin ilomme ikinä. Missä hän on, mitä hän tekee? Ei kai naisiin Etelä-Afrikassa kohdistuva järjetön väkivalta ole kohdannut häntä? Toivon, että voisin kertoa hänelle, että kaikki on Musalla nyt hyvin. Ja kerronkin, lähtetän nämä terveiset hänelle jonnekin tuonne yhteiseen universumiimme.

Kävely rullaamaan
Julkaistu: 15.06.2011 | 22:41 |

Sain testattavakseni kesän kynnyksellä Puman Body Train -kävelyjalkineen, jonka sanotaan aktivoivan jalan lihaksia tehokkaasti. Olen fiilistellyt tossua kävelylenkeillä niin yksin kuin lasten matkarattaita työnnellen, sauvakävelylenkeillä ja pihaleikeissä Musan kanssa.
Ensivaikutelma on, että tossu on kevyt ja napakasti istuva, mutta mukavan ”olemattoman” tuntuinen jalassa. Askellus kaarevapohjaisilla jalkineilla tuntui ensilenkistä lähtien luontevavalta ja helpolta eli mitään omaa kävelytyyliä näiden kanssa ei tarvitse opetella – tai haeskella tasapainoa. Tossun paras puoli tulee minun mielestäni esiin pitkillä kävelylenkeillä, joissa ehtii huomata, että tossu rullaa pyöristyvän pohjansa ansiosta miellyttävästi ja tehokkaan tuntuisesti. Pitkän lenkin loppuvaiheilla huomasin, että tossuilla ponnistelu kuumotteli jalkojen takaosassa eli takareisissä ja pohkeissa enemmän kuin vaikkapa omilla lenkkitossuilla viuhtoessa. Mutta tämä vaatii reipasta vauhtia.
Plussaa tossut saavat minulta myös ulkonäöstään. Moniin muihin vastaaviin verrattuna nämä ovat sirot ilmestykset eli tossu ei näytä niin muhkealta jalassa.
No kenelle sitten suosittelisin Puma-tossua? Olen suhtautunut aiemmin skeptisesti siihen, miksi markkinoille pukataan erityisesti kävelyyn tarkoitettuja tossuja, eikös siihen kelpaa ihan tavallinen lenkkitossukin. Nyt Musan kanssa kotona ollessani olen kävellyt paljon enemmän kuin aiemmin, ja kun vetäisin jalkaani välillä vertailun vuoksi omat juoksutossuni, täytyy sanoa että Body Trainit voiton niistä veivät juuri rullaavuutensa ansiosta. Siis: pääosin ja paljon kävelylenkkejä tekevälle ja vaikkapa ahkerasti lastenvaunuja työntelevälle nämä Body Trainit ovat hyvä valinta (itse ehkä nappaan ne vielä myös salille mukaan, sillä ne voivat olla ihan vekkuli lisä vaikkapa kinesis-treenissä, joka muutenkin koettelee tasapainoa). Parhaan ilon ja tehon niistä saa irti, kun kävelee riuskasti ja pyrähtää välillä ylä- ja alamäkiin.
Mutta tänä kesänä aion kävellä ja juosta erityisen paljon paljasjaloin, ah! Uusimmassa Evitassa on muuten vallan mainio juttu aiheesta, suosittelen!

Mahdottoman hyvä sesonkiherkku
Julkaistu: 16.06.2011 | 21:36 |

Uusia perunoita ylistetään, ihan aiheesta, alkukesän kuningasherkkuna, mutta kyllä kuulkaa on terhakasti rouskuva kotimainen varhaiskaalikin tähän aikaan vuodesta mahdottoman hyvä herkku. Ihan turhaan olen sen edellisinä kesinä unohtanut keittiössäni. Nyt ostin kaupasta kilon kerän ja – ensimmäisen kerran elämässäni, voitteko uskoa – tein kaalilaatikkoa. Että pitkin suotta odotella näin pitkälle, niin mehevän maistuva laatikko uunista nimittäin tupsahti. Ja pienellä vaivalla.
Kaali on monipuolinen kuin mikä, ja myös edullinen sesongin raaka-aine. Sitä keittää, paistaa, hauduttaa, höyryttää, vokkaa. Ja kesäkaalin kausi jatkuu syksyyn saakka, joten tässähän ehtii käyttää sitä vielä monissa herkuissa.
Rapsakoiden kaalisuikaleiden pehmittäminen sipulin kanssa sujui kätevästi vokkipannulla. Kyytipojaksi lorautin laatikkoon ihan reippaasti siirappia. Kypsentämisen ajaksi, pariksi tunniksi, painuimme Musan kanssa ulkoilemaan, ja välillä piipahdin lisäämässä maitoa vuokaan, jotta laatikko säilyisi mahdollisimman mehevänä. Lautasen reunalle etsin pakastimesta viimeisiä puolukoita, mutta käteen osuikin karpaloita. Hyvin menivät nekin makean kaalin kirpeänä kumppanina.
Kun nyt Musan kanssa pääsimme perinnekokkaamiseen makuun, leivoimme jälkiruoaksi maailman helpoimmat kauralastut. Ensimmäinen pellillinen tuli tykitettyä liian tiiviisti täyteen, joten uuniin kurkistaessani siellä kypsyi kokonainen kauralevy lastujen sijaan. Mutta helpostihan sitä pehmeää levyä leikkeli pienemmiksi paloiksi ennen kuin se ehti jäähtyä liikaa.
Kun kehotin Musaa ottamaan kaurakeksejä jälkiruoaksi, ukuleleni ehti kysellä jo, että äiti, missä kaapissa se kaupan kaurakeksipussi luuraa. No mutta, kun leipuriassistenttini pääsi omatekoisten kauralastujemme makuun, lautanen vajenikin sitten salamana.

Kerran hevostyttöjä…
Julkaistu: 17.06.2011 | 22:28 |

Tällä viikolla illat maanantaista perjantaihin sujahtivat kotitallilla Primuksessa. Meitä oli kokoontunut kesäkurssille kuusi naista, uudempia ja vanhempia ratsastuskavereita. Mutta kerran hevostyttöjä, aina hevostyttöjä kaikki tyynni (tai no, olemme kutsuneet itseämme tätiratsastajiksi jo niin kauan, etten enää edes muista milloin se alkoi).
Iltaisin tallille ajaessa olo olikin aina kuin ystävien kokoontumisajossa. Ratsastuksessa kiehtovaa on itse ratsastuksen lisäksi tietysti hevosen käsittely, sen kanssa oleminen ja sen lukeminen, mutta myös elämysten, oppimisen ja oivallusten jakaminen samanhenkisten ihmisten kanssa. Tallilla jaamme sen saman palon, intoilemme samoista asioista. Siellä riemuitaan onnistumisista – omista ja toisten – ja päätetään sisuuntua ja ottaa opiksi pipariksi menneistä harjoituksista. Je se yhdessä kokeminen jos mikä yhdistää tosi voimakkaasti (päätimme jo nyt, että ensi kesänä taas kokoonnumme suven alkajaisiksi yhteiselle ratsastuskurssille). Tuntuu, että varsinkin vanhemmiten juuri tuo sosiaalisuuden merkitys vain kasvaa.
Olenkin sanonut, että talliympyröissä voi pyöriä, no, vuosikausia ilman että tietää mitä ratsastuskaveri tekee ammatikseen. Miten se sitten on mahdollista? No eihän tallille mennä puhumaan työasioista! Siinä keskustellessa voi sitten joskus vuosien varrella vahingossa ja sivumennen paljastua, että yksi on lääkäri, toinen poliisi ja kolmas vaikka toimittaja.
Minulla on ollut onni vuosien mittaan harrastaa ratsastusta erilaisissa mahtavissa hevostyttöporukoissa. Kokoonpano on vaihdellut, mutta henki säilynyt. Missä tahansa kaksi vanhaa ratsastuskaveria kohtaa, ei hiljaista hetkeä tule. Itse ilahduin kovasti tällä viikolla, kun tapasin kurssilla ystävän, jonka kanssa en nyt pariin vuoteen ole ratsastanut. Ihan kuin taukoa ei olisi ollutkaan, juttu kun käynnistyi saman tien. Hevosista, kesästä, kaikenlaisista kuulumisista, elämäntilanteesta.
Tänään en sitten oikein millään olisi malttanut lähteä kotiin tallilta, vaikka kello kävi jo lähemmäs iltayhdeksää. Oli niin mukavaa purkaa yhteistä viikkoa samalla, kun pesimme hikisiä hevosia tunnin jälkeen.
Odotan jo elokuuta, kun kesätauon jälkeen taas kokoonnumme tallille varhain lauantaiaamuna, heti kahdeksan jälkeen, vakiotunnillemme. Tiedän, että olo on silloin taas kuin kotiinsa tulisi.

Mummini, esikuvani
Julkaistu: 20.06.2011 | 14:47 |

2-vuotias ja 91-vuotias istuvat heistä kahdesta vanhemman sängyssä. Mutta oikeastaan se ei ole sänky vaan purjevene. Niin on 2-vuotias poikani veneleikissään päätellyt ja päättänyt. Sitten he nostavat purjeet yhdessä, poikani ja hänen isomumminsa. Nuoret ja vanhat kädet kauhovat yhdessä ilmaa. Säestykseksi mummi laulaa vanhan merilaulun äänellä, joka on yhä ihmeen heleä.
Kävimme Musan kanssa mummini 91-vuotissynttäreillä Pihtiputaalla pohjoisessa Keski-Suomessa. Niin, minulla on ihan oikea Pihtiputaan mummo. Meille toimittajille Pihtiputaan mummo on käsite, joka tulee tutuksi jo opiskeluaikoina. Näin se hokema meni: kaikki jutut pitää kirjoittaa niin, että Pihtiputaan mummokin ne ymmärtää.
No siinä tapauksessa riman saa kyllä huoletta laittaa korkealle, käy mielessäni, kun katselen mummoani, joka on aina seurannut aktiivisesti ympäröivää maailmaa. Ottanut osaa ja vaikuttanut siihen. Hänen kanssaan matkustin ensimmäiset kerrat ulkomaille. Hänen kanssaan teimme aina jotain, olipa se sitten porkkanapenkin harventamista tai veden kantamista mökkisaunaan. Mummini seurassa rohkaistuin tutustumaan uusiin ihmisiin, joita hänen kanssaan aina tapasin, paljon. Hänen kanssaan olen käynyt pitkiä keskusteluja niin päivänpolitiikasta, Madonnan Helsingin-konsertista kuin sukumme vaiheista.
Hämmästelen kuinka hyvässä kunnossa, virkeä ja valpas, hän on edelleen, asuu yhä omassa kodissaan. Ja tarkistaa, että kauniisti hopeoituneet hiukset ovat ojennuksessa ennen kuin siskoni alkaa kuvata syntymäpäiviltä videopätkää. Kuinka koskettava ja merkityksellinen ele se onkaan.
Viime kesänä tasavuosisynttäreillä, ysikymppisillä, pidin perheemme puheen mummille. Mietin etukäteen, mitä ihmettä voin sanoa ihmiselle, joka on kokenut niin paljon. Ja joka on yksi minun suurista esikuvistani innoittavana ihmisenä. Päädyin pohtimaan pitkän iän rakennusaineita. Epäilemättä paljon on kiinni siitä perimästä, minkä saamme syntyessämme. Arvelin, että jo löydettäisiin erityinen reippausgeeni, se epäilemättä olisi mummilla. Mutta geenien lisäksi yksi tekijä on varmasti mummin elämänasenne, positiivinen ja valoisa. Sellaisena olen aina mummini tuntenut: ihmisenä, joka ei ole menettänyt tuota asennettaan rankoissakaan elämänvaiheissa, vaan aina nähnyt maailman mahdollisuuksien paikkana.
Tuntuu hyvältä sanoa mummille: nähdään taas. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja ryhti napakka. Viimeiseksi näen hänen hyväntuulisen hymynsä.

Hajotiksää sen madon?
Julkaistu: 20.06.2011 | 20:56 |

Olemme heränneet kaksi aamua maalla linnunlauluun. Aloitimme Musan kanssa juhannuksen vieton ajoissa mummolassa.
Tänään suttuisen tihkupäivän puuhaksi sopi mato-onginta. Ensiksi pellonreunaan ja lapio käteen. Ehti jo mielessä käydä ajatus, että tässäkö sitä taas yksi pöljä vanhempi yrittää tuputtaa huonolla menestyksellä lapsuutensa lempikesäpuuhaa lapselleen, kun Musa irvisteli mullan seassa mönkeröiville lieroille. Helppohan sitä silloin aikanaan lapsettomana oli hymyillä merkitsevästi, kun kirjoitin kyseisestä aiheesta artikkelin, jossa asiantuntija totesi, ettei lapsi välttämättä ole innoissaan pajupillin veistelystä. No onneksi siellä hyttysten (niitä on täällä Keski-Suomessa järkyttävän paljon) piikitettävänä ei tarvinnut olla kauan, sillä sadepäivien ansiosta matoja sai poimia mullasta kuin mustikoita suotuisana kesänä.
”Hajotiksää sen madon”, Musa huolestui, kun katkaisin madon koukkuun pujotettavaksi. Katsoin viisaimmaksi olla kommentoimatta mitään.
Seuraavaksi tutustuttiin Suomen vesiluontoon. ”Tää on pissiä”, poikani tuumi, kun kauhoi järvivettä jugurttipurkkiin.
Kun ahven nappasi koukkuun, irrotin sen varovasti ja kiikutimme saaliin pesusoikkoon uiskentelemaan. Paikalle osui myös isäni jackrussellinterrieri Peukku. Poistuin takavasemmalle kitkemään kukkapenkkiä siinä vaiheessa, kun innokasta läträämistä oli jatkunut yli puoli tuntia: Musa valitsi uittotaktiikaksi nopeat iskut, Peukku-russeli taas päätteli, että kun vettä latkii riittävän kauan, niin se kalakin kai tulee suuhun sieltä lopulta.
Molemmat jäivät ikävöimään saalistaan, kun kävimme päästämässä sen yhdessä takaisin järveen. Ahven tokeni järkytyksestään ja ui rantaheinien sekaan kerättyään hetken voimia kyljellään.

Painot tankoon vanhasta muistista
Julkaistu: 22.06.2011 | 22:31 |

Tuli käytyä täällä Jyväskylässä siskon kanssa peruslihaskuntotunnilla. En ole sellaisella ollutkaan yli kahteen vuoteen. Paikallinen liikuntakeskus oli tuttua ketjua, joten tiesin, mitä oottaa.
En yhtään ihmettele, että liikuntaketju toisensa perään Suomessa on kehitellyt oman versionsa Les Millsin body pump -hitistä. Sen verran tuttuja latuja tunnin koreografia etenee, ettei ammattilaisten liene vaikea laittaa vastaavaa tuntia kasaan (kun vaihtoehtona on lisenssimakujen pulittaminen). Itse kävin aikoinaan paljonkin juuri body pump -tunneilla, joten nyt tarjoutui hyvä tilaisuus vertailla tunteja. Ja ihan samaa kaavaahan tämä power noudatteli eli kaikki isot lihasryhmät käytiin läpi musiikin tahdissa. Kodikas tunnelma tunnille tuli siitä, kun ohjaaja kehotti: eiköhän myö tsempata!
Vanhasta muistista latelin myös painoja tangon päihin. Ei johtunut pelkästään salin (joka oli yllättäen näin keskikesälläkin viimeistä paikkaa myöten täynnä) huonosta ilmastoinnista, että hikoilin lihaskuntoliikkeitä tehdessä kuin juhannussaunassa. Viimeisissä toistoissa sai pinnistellä ihan tosissaan: kyykyissä reidet tutisivat ja rintalihaksissa poltteli vimmatusti. Toisaalta oli lohduttavaa huomata, ettei lihaskunto ollut kadonnut ihan olemattomiin pitkänkään tauon aikana.
Askelkyykyt oli tässä ohjelmassa sijoitettu heti lämmittelybiisin perään. Ja hyvä niin, sillä ne olivatkin aina minun inhokkiosuuteni body pump -ohjelmissa. Tuoreilla jaloilla tekniikkakin pysyi paremmin hallussa. Toiseksi viimeisen eli hauiskappaleen aikana toivoin hartaasti, ettei kohdalle osuisi mitään superhaastavaa sarjaa. Olin näet juuri ennen biisiä painoja vaihtaessa hoksinut, ettei minulla ole steppilaudan vieressä sopivia painokiekkoja hauiksille. Sen vuoksi piti ladata tangon päihin viiden kilon kiekulat. Onneksi hauistreeni oli suhteellisen helppo (paljon hitaita toistoja, muttei kovinkaan paljon ykkösiä), joten pelkäämäni noutaja ei saapunut kesken kaiken.
Tunnin jälkeen puimme siskoni kanssa sitä, mikä erottaa tällaisen samaa kaavaa viikosta toiseen noudattavan konseptitunnin toisistaan, jos mikään, ja mikä saa jonkun tunnin nousemaan toisen yläpuolelle. Vastaus on helppo: ammattitaitoinen ohjaaja. Harmi kyllä, usein tunnit vajoavat siihen rutiinikategoriaan: peruskivoja, mutteivät mitenkään erityisiä elämyksiä. Päädyimme siihen, että ammattitaitoisen ja motivoituneen ohjaajan tunnistaa ainakin kolmesta asiasta: 1. Hän pystyy luomaan tunnille, imelyyteen sortumatta, innostavan tunnelman, joka saa tsemppaamaan aina uudestaan. 2. Hän viitsii kiertää eli käy neuvomassa ja korjaa tekniikkavirheet kannustavasti – tätä tunneilla näkee valitettavasti aivan liian harvoin. 3. Hän osaa vinkata oikeassa suoritustekniikassa ne pienet merkittävät erot, joiden ansiosta liikkeet tuntuvat tismalleen oikealla tavalla ja joiden ansiosta liikkeistä saa kaiken irti.
Tämä jälkimmäinen pätee mielestäni erityisen paljon myös loppuvenyttelyyn. Ihan sama, vaikka se kestää vain viisi minuuttia, kuten tällaisilla lihaskuntotunneilla. Tai oikeastaan: juuri siksi, kun aikaa on niukasti, toivon, että ohjaaja osaisi kertoa pienistä tärkeistä yksityiskohdista venyttelyliikkeissä. Ja myös antaisi vaihtoehtoisia venyttelyliikkeitä; jokainen liikkuja kun tietää, että kaikki venyttelyliikkeet eivät tunnu kropassa parhaalla mahdollisella tavalla, ja toiset venytykset taas erityisen mojovilta eli juuri niiltä oikeilta.

Kukka naisen tiellä pitää
Julkaistu: 24.06.2011 | 12:20 |

Enpä ole viettänyt tällaista juhannusviikkoa sitten… Niin, varmaan lukioaikojen. Koulun jälkeen olin aina töissä: ensiksi kesätöissä, myöhemmin vakipesteissä lehtitaloissa (minulla oli tapana aloittaa loma yleensä juhannuskelta tai viikko juhannuksen jälkeen). Nyt olemme Musan kanssa lipuneet juhannuksen viettoon kesälomalla mummolassa.
Olen muuten saanut joka ikinen päivä tällä viikolla pojaltani kukan. Eipä tarvitse läsnäoloa erityisesti harjoiiella, mietin niinä kirkkaina, väkevinä hetkinä, kun Musa kiikuttaa minulle milloin niittyleinikin, milloin kurjenpolven maljakkoon laitettavaksi.
On vaikea uskoa, että kotiin jäämisestäni on kulunut jo kaksi kuukautta. Ajan kuluminen ei siis mitenkään ole hidastunut. Taannoin eräissä illanistujaisissa tuttavat kysyivät, onko ajan riento jotenkin muuttunut nyt uudessa elämäntilanteessa. Vaikka se porskuttaa yhtä kiihkeästi kuin ennenkin, oma suhtautumiseni aikaan on selvästi muuttunut.
Olin viime viikolla valmennuksessa, jossa pohdittiin tätä uutta vaihetta elämässä ja sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mitä ajatuksia alkaa ehkä itää? Kun tutkailimme valmentajan kanssa viimeksi kuluneita vuosia, niin hektistähän se on ollut. Mutta eivät hektisyys ja kiire minulle mitään negatiivisuuden synonyymejä ole. Parhaimmillaan ja oikeassa määrin ne ovat loistava eteenpäin ajava voima. Pitkään elämäni oli sellaista tasaista huiskimista, ja koin, että saan elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Paljon töitä, pitkä parisuhde, mahtavia liikuntaharrastuksia ja matkustelua, paljon omaa aikaa. No, myös vuosia jatkuneita toiveita perheen perustamisesta. Sanoin usein ystävilleni, että olen niin kauan saanut viettää niin antoisaa elämää, että olen täysin valmis siirtymään uuteen elämänvaiheeseen.
Sitten tapahtuikin kaksi asiaa kerralla. Ne minun elämäni lottovoitot. Musasta tuli totta kolmen vuoden odotuksen jälkeen, ja minusta tuli päätoimittaja lehteen, jollaisen tekemisestä olin aina haaveillut.
Mutta nyt kun katson pienen etäisyyden päästä tuota muutoksen aikaa, minusta tuntuu, ettei mikään olisi voinut valmistaa minua tuohon muutokseen. Asiat vain vyöryivät niin nopeasti eteenpäin. Kuukauden kuluttua siitä, kun olimme saaneet Musasta tiedon, olimme jo matkalla Johannesburgiin.
Valmentaja kysyi minulta, mitä nyt haluaisin sanoa itselleni, jos katselisin elämääni ulkopuolisena. Vastausta ei tarvinnut miettiä, se pulpahti suusta kuin automaatista. ”Haluaisin sanoa, että ota nyt aikaa itsellesi. Sinulla ei ole mitään kiirettä”, vastasin. Tuntui hyvältä sanoa se ääneen. Tiedättehän tuon sykähdyttävän tunteen: kuinka ääneen puhuminen selkeyttää omia ajatussolmuja. Kun muotoilee toisen kanssa keskustellessa ajatuksen lauseiksi, tuntuu että sieltä kaikenväristen lankakerien joukosta yhyttää ainakin hetkeksi sen punaisen langan.
Mutta nyt, kaunista juhannusta kaikille! Ajattelin kokeilla tänä juhannuksena mansikkaa vähän eri muodossa eli pyöräyttää siitä kylmän mansikkagazpachon. Se ehtii nyt muutaman tunnin tekeytyä viileässä ennen kuin kokoonnumme järvenrantaan suvun mökille viettämään keskikesää nyyttärihengessä.

Musiikki siivittää, sananmukaisesti
Julkaistu: 27.06.2011 | 21:52 |

Synttäri-iltani kunniaksi kipaisin juoksulenkille, tällä kertaa ihan sileälle sellaiselle. Mukaan nappasin pitkästä aikaa iPodin, ja täytyy sanoa, että kylläpä tuli musiikista ihan sananmukaisesti kohottava olo. Varsinkin ylämäissä sen huomaa selkeästi: olo on jotenkin ylväs ja ryhdikäs, kun lempibiisit solisevat korvissa. Epämääräisen mönkimisen sijaan askel muuttuu rytmikkääksi, eli musiikki siis sananmukaisesti siivittää lenkkiä.
Omia lempilenkkilevyjäni on Coldplayn Viva La Vida. Se on ensinnäkin sopivan mittainen eli napakka kolmen vartin veivaus. Toiseksi levyn saa myös sopivasti rytmitettyä lenkkimaastooni ja peruslenkilleni eli energisiä ja rauhallisia biisejä on sopivassa sekoituksessa (ei tarvitse alkaa erikseen miksailla juoksumusaa). Vähän räyhäkämmälle lenkille otan sitten kumppaniksi vaikka Audioslaven, pidemmälle fiilistelylenkille kumppaniksi päätyy usein Massive Attack.
Mutta on musiikilla sekin vaikutus, että se selvästi virittää kehon lisäksi myös mielen lenkillä. Olo on valpas, energinen ja positiivinen. Välillä juoksin tänään muutaman metrin pätkiä silmät kiinni (vilkaisin, ettei lähettyvillä näy muita tiellä liikkujia nolojen törmäysten välttämiseksi), tunsin auringon lämmön poskilla ja fiilistelin kukkeimillaan pörhistelevän luonnon tuoksuja. Ihan hymyilytti. Pitkästä aikaa lenkillä tipahdin siihen kuuluisaan flow-tilaan.
Nyt lasissa on punaviiniä ja nenän alla Nadalin (suosikkini jo vuosien takaa) ja del Potron kutkuttava Wimbledon-ottelu. Ihan parasta maanantai-illan vietettä.

Kaksi vastausta – ja yksi hyvä tarjous
Julkaistu: 28.06.2011 | 21:59 |

Usein neuvotaan, että älä vaan vajoa lapsen tasolle – ainakaan ihmissuhteissa. Mutta tiedän monta hyvää syytä siihen, miksi välillä on niin virkistävää riekkua lapsen tasolla.
No niin, nyt on kaksi tapaa vastata tähän, tuumin tänään, kun Musa iltapäiväpissien jälkeen tahtoi viskellä pikkukalsareitaan sen sijaan, että olisi antanut laittaa ne jalkaansa. Vastaus 1: ”Nyt kiskot ne kalsarit ja äkkiä jalkaan.” Vastauksen hyvä puoli: useimmiten käyttökelpoinen. Huono puoli: joskus taas ei havaittavaa ja/tai toivottua vaikutusta. Lisäksi tylsä vastaus. Ja siten se vastaus numero 2: ”No joo, viskellään vaan!”
Valitsin tänään jälkimmäisen. Otimme Musan kanssa kisan, jossa Musan pikkukalsarit pujotettiin nilkan ympäri ja sitten viskattiin ne jalasta joko a) mahdollisimman kauas b) mahdollisimman korkealle tai c) mahdollisimman hassussa kaaressa. Jälkimmäisestä sai eniten pisteitä – ja nauruja. Kisan avausnakkelut taiteili Musa, joka hetken riekuttuamme kysyi, kun siis tirskuin vedet silmissä: ”Äiti, miksi sä naurat niin paljon?” Johon vastasi: ”Kun äidillä on niin kivaa.” Seuraavaksi Musa sitten haastoikin jo kisaan ja ojensi kilpavälineen minulle nakeltavaksi.
Hellepäivän huveihimme kuului myös varpailla peräkanaa juoksu (teki tiukkaa pysyä pikajuoksijan geenit ilmiselvästi perineen lapseni perässä) ja veden ruiskiminen toisen päälle vesipyssyllä (tuli sillä tähtäiltyä omenapuutakin). Ja siinä se oivallus sitten tuli, aurinkoisella terassillamme: muistin, että juuri tästähän sitä itse aikoinaan lapsena nautti. Kun mieheni tuli töistä, en malttanut olla jo ulkorappusilla hihkaisematta: ”Olipa muuten so far kesän hauskin päivä tänään.” Ehdin sanoessani tajuta sen tunteen tulevan aidosti, ihan jostain sydämen tienoilta.
Niin, olen aina mieltänyt olevani jotenkin nuori mieleltäni, leikkisä sielu. Tuntuu, että jonnekin reilusti kolmikymppiseksi saakka sanoin, että haluan säilyttää lapsenomaisuuden itsessäni (ja harmittelin samaan hengenvetoon, että ärsyttävän usein se sekoitetaan ja samastetaan lapsellisuuteen). Mutta kerran, ei niin kauan sitten, äkkäsin, että minusta oli tullut jossakin vaiheessa aika vakava. Se joskus minulle niin ominainen leikkisyys oli karissut jonnekin. Vaikka sanoin ennen Musaa usein miehelleni, että ”mahtavaa, lapsen kanssa voi itsekin tehdä kaikkia mahtavia lapsijuttuja”, usein spontaani iloittelu jäi kakkoseksi vaikkapa kiireelle ja kellolle.
Nyt Musan kanssa ollessani huomaan riemukseni, että tuo leikkisyys pulpahtelee taas pintaan enemmän ja useammin. Ehkä se vain vaati aikaa ja tilaa tullakseen taas esiin.
Poikani ehtymättömän energian lisäksi leikkisyyteen minua innoitti tänään uusin Evita, jossa oli inspiroiva juttu kepeyden säilyttämisestä elämässä. Luin sen Musan päiväunien aikana – ja päädyin siis siihen kalsarikisaan. Varpailla juostessa mieleen juolahti myös tässä myynnissä olevassa numerossa oleva juttu paljain jaloin tassuttelun ja jalkateräjumpan hyvää tekevästä voimasta (luin sen ensimmäisenä lehdestä). Niin, ja illalla huomasin popsivani sellaisenaan kesän mehevöittämän tomaatin, kun olin taannoin lueskellut toimittaja Päivi Ala-Riskun kiehtovaa tomaattijuttua samaisessa kesä-Evitassa. Siinä keittiössä kävi myös mielessä, että ehkä sitten myöhemmin sukellan täydellisen tomaattikastikkeen saloihin, josta siitäkin jutussa muun muassa kerrotaan.
Juu, minähän olen jäävi tässä Evitan kehumisessa, mutta ymmärrätte varmaan… Nyt kun en enää itse ole Evitan päätoimittaja, vaan voin lukea sitä enemmän vain iloiten ja nautiskellen, voisin tiivistää tuntemuksen näin: Evitasta saa hyviä vaikutteita. Niin isoja (vaikkapa tämä elämänmuutosratkaisuni) kuin pieniä (ajatuksia, jotka on helppo toteuttaa saman tien, kuten vaikkapa nyt tuon käden ulottuvilla olevan luomutomaatin syömisen).

Tässä ajassa, näillä arvoilla
Julkaistu: 29.06.2011 | 08:04 |

Yksi kysymys on palannut nyt parin viikon ajan yhä uudestaan mieleeni. Kerroin taannoin teille matkastani Pihtiputaan-mummini synttäreille. Ja siitä, että ihmettelen yhä sitä, kuinka aikaansa seuraava hän on vielä 91-vuotiaanakin.
Siitä valppaudesta osoituksena se mummini kysymys oli: ”Ettehän te ole Musan kanssa kohdanneet sellaisia Hakkaraisen tai samalla tavalla ajattelevien kommentteja?” Persujen kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen kotikunta on Viitasaari, joka sattuu olemaan Pihtiputaan naapurissa pohjoisessa Keski-Suomessa. Vastasin mummille, että onneksi emme ole sellaisia kohdanneet tähän mennessä.
On sanottu, että kevään eduskuntavaalien jälkeen havahduimme toisenlaiseen todellisuuteen. Ensinnäkin siinä arjessa ihmisten arvot ovat esillä ihan eri tavalla, ja sen kyllä voi allekirjoittaa, kun miettii ihan vaikka keskusteluja ystäviensä ja tuttujensa kanssa. Hienotunteinen hyssyttely, konsensushiippailu ja puoluekannan piilottelu on vaihtunut siihen, että omat arvot tuodaan uudella tavalla näkyviksi. Toinen, minua kipeästi raapaiseva havainto, oli tajuta se, että Suomesssa on paljon ihmisiä, joiden vinkkelistä tämän maan ja täällä elävien arjen pitäisi olla ihan toisenlainen.
Arvomaailmani on varmaankin kirkastunut ja terävöitynyt erityisesti viimeksi kuluneiden kolmen neljän vuoden aikana. Adoptioprosessi tarjosi aitiopaikan omien arvojen ja motiivien tarkistelemiseen. Ja avasi omaan universumiin jonkinlaisen madonreiän eli oikopolun maailmankaikkeudessa: kirkkaamman tietoisuuden siitä, kun jostakin ennen niin kaukaisesta tulee todella läheistä ja henkilökohtaista. Että niistä tärkeinä ja perustavina pitämistäni periaatteista (kuten vaikkapa suvaitsevaisuudesta, ihmisten tasa-arvosta, hyvien tekojen merkityksellisyydestä) tulee yhtäkkiä omalla kohdalla toimintaa. Tsäp tsäp tsäp. Näkökulma muuttuu huikeasti: sen sijaan että tarkastelisi esimerkiksi länsimaiden ja kehitysmaiden kuilua jotenkin akateemisesti, käsivarren mitan päästä, sitä saakin tehdä valintoja ihan omassa arjessaan – ja olen syvästi kiitollinen, että olen tämän mahdollisuuden saanut. Tuntea, tajuta ja toimia.
Olen kiitollinen myös siitä, että saan olla rohkeampi omien arvojen ilmaisemisessa. Minun elämänfilosofiani kun on aina ollut sellainen leppoisa antaa kaikkien kukkien kukkia -asenne. Nyt puolustan syvemmin ja sitoutuneemmin omaa arvomaailmaani, ja ennen kaikkea: rakkaitani.
Itseäni on syvästi ilahduttanut se aito sydämellisyys, jota olemme Musan kanssa kohdanneet, ihan sama missä päässä Suomea olemme liikkuneet. Lähikaupassa, Lapin laduilla, paikallisjunassa, juhannuskokolla. Aito ilostus, joka syntyy ihmisten kohtaamisista. Kaikki on tähän saakka sujunut paljon paremmin kuin olisin koskaan, ikinä, voinut kuvitella (toisaalta olen itse niin vakuuttunut siitä, että sitä saa mitä itsestään kanssaihmisille lähettää -teoriasta, josta olenkin kirjoittanut tässä blogissa aiemmin). Sitä sykähdyttävämpää ja lämmittävämpää tunnetta on nopeasti vaikea nimetä.
Se tähän saakka ainoa surullinen juttu sattui siskolleni vuosi sitten. Surullisinta oli kai se, että sen n-alkuisen sanan sanoi noin neljän vanha poika. Selvästikään edes tajuamatta, mitä sana tarkoitti. Raivon aiheutti ajatus siitä, mistä poika oli sanan ehtinyt jo oppia.
Mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa? En todellakaan tiedä, miten reagoisin. Olen kyllä harjoitellut mielikuvissani eri vaihtoehtoja, ja tiedän, että sellaisen tilanteen ennemmin tai myöhemmin kohtaamme. Mutta minä uskon, elämää voi elää vain kauniin mielin, kirkkaasti vastaantulijan silmiin katsoen.

Pioneissa ei pikavoittoja, muuten kukoistaa
Julkaistu: 30.06.2011 | 08:55 |

En ollenkaan kyllästy sen katselemiseen: puutarhan. Varsinkin illan ja aamun kauniissa, pehmeässä valossa sitä voisi tuijotella vaikka kuinka kauan. Näin torstaiaamuisin tosin silmät painavat tavallista enemmän, sillä kesäkeskiviikoista on vaivihkaa tullut minun tv-maratoniltani. Leffakanavilta olen bongannut huikean Game of Thrones -uutuussarjan, ja sen lisäksi puolen yön tuolla puolen tulee vielä koukuttava Mad Men.
Takapiha on nyt kukkeimmillaan. Tosin pioneissa ei näköjään ole saatavissa pikavoittoja, eli tänä kesänä ne eivät selvästikään aio tehdä kuin pari pikkuruista nuppua. Olin vähän liian hätäinen odotuksissani.
Mutta annetaan niiden nuppusten varttua rauhassa, sillä muu puutarha ja kesäkukat ovat nauttineet suotuisasta alkukesästä. Helleputkien välissä ne saivat kaipaamaansa sadetta, ja juuri alkamaisillaan ja samalla lääkähtämäisillään ollut loisto sai uutta puhtia.
Parasta on, että puutarhalle ei tarvitse tehdä mitään, kastelua ja pientä lannoitusta lukuun ottamatta. Siellä se kukoistaa itsekseen. Vuosien mittaan olen ollut entistä tyytyväisempi siihen, että aikoinaan pyysin alaa opiskellutta ratsastuskaveriani tekemään takapihalle puutarhasuunnitelman. Kun tilaa on rivitalossa käytössä vähän, hyvä suunnittelu vain korostuu. Suunnitelma kannatti teettää senkin vuoksi, että puutarhailu antoi heti ensikertalaiselle onnistumisen elämyksiä: kun pensaat ja perennat oli valittu kasvuoloissa pärjääviksi, ei tarvinnut tehdä epäonnisia kokeiluja ja pettyä rupsahtaneisiin ilmestyksiin. Ja kun olin päässyt hyvään alkuun (joka kevät sama aloittelevan puutarhurin ihmetys: ne perennat nousevat ihan itsekseen aina uudestaan penkistä), aloimme mieheni kanssa muunnella suunnitelmaa ja tehdä uusia perennapenkkejä, laatoituksen, reunakiveyksiä…
Kesäkukissa olen vähän jämähtänyt jo kestäviksi havaittuihin suosikkeihini, vaikka mielelläni kokeilen aina uutuuksia. Tässä oma Top 3 -listani:
1. Kosmoskukka. Ihanan helppo ja näyttävä. Symppikset, tillinippuja muistuttavat lehdet. Juurelle laitan joskus jotain pientä, kuten hopeaputousta tai suikeroalpia. Viime vuonna kosmoskukka kesti komeana toukokuusta lokakuun alkuun.
2. Sääkukka. Takuuvarma tapaus, jota olen istutellut jo vuosia kukkalaatikoihin aurinkoiselle pationkulmalle.
3. Pelargonit. Eivät petä koskaan. Tänä vuonna valitsin vaihteeksi istutuksiin englanninpelargoneja, joiden seurana on tässä kaunokaista. Amppelissa viihtyy valkoinen riippapelargoni.

Nyt olen sitten pattitilanteessa, jossa aurinkoiselle takapihalle ei enää mahdu mitään, ja parvekekin on täynnä yrttejä, mutta multasormia polttelee. Niinpä päätin etupihalle tehdä vielä yhden pienen perennapenkin keittiön ikkunan alle. Se odottaa vain kaivamistaan… Kun aloin miettiä taimitarpeita, huomasin ilokseni, ettei niitä juurikaan tarvitse ostaa. Kaivelen vain vanhojen perennapenkkien varjoista perennoja, jotka viihtyvät enemmän etupihan puolivarjossa ja kaipaavat enemmän tilaa ympärilleen.
Luvassa lisää kuvia perennoista ihan kohta!

Parasta juuri nyt
Julkaistu: 30.06.2011 | 23:13 |

Parasta juuri tänään -listani näyttäisi sydänkesän hetkenä jotakuinkin tällaiselta:
1. Aamupäivän pyörälenkki Musan kanssa. Ennen paahdetta, tuulenvire poskilla. Tänään piipahdimme Hvitträskin maisemissa tässä kotikulmilla.
2. Itse poimitut lähimansikat. Lenkin päätteeksi ajoimme poimimaan mansikat Espoonkartanon maille, ihan tuossa vieressä sekin. Juu, ne marjat saisi sieltä valmiiksi poimittuinakin, mutta se ei ole lainkaan se juttu. Kesään vain kuuluu ajella kotiin mansikat pyörän etukorissa.
3. Omat yrtit ja salaatit. Ympärivuotisessa kesässä olisi puolensa, mietin napsiessani takapihalla ja parvekkeella varttuvia herkkuja tuoreeltaan suuhun. Siskokin toi omansa lomansa ajaksi hoitoon – vapaalla käyttöoikeudella.
4. Ystävän kanssa istuskelu kesäillassa. Antoisaa rupattelua molempien tekemästä radikaalista elämänmuutoksesta. Pari vuotta oli jo päässyt edellisestä tapaamisesta hurahtamaan, joten parissa tunnissa kuulumisten päivityksissä pääsi vasta auttavasti alkuun. Mikä mainio syy sopia siis seuraavat treffit.
5. Muistaa että huomenna pääsee taas tallille! Parin viikon tauko hevosista on tuntunut niin paljon pidemmältä.
6. Viikonlopun veneretken fiilistely. Suunnitelmissa lähteä ankkuroitumaan Repellä luonnonkauniiseen laguuniin yöksi tai pariksi.
7. Puutarhan katselu iltahämärässä. Tässä niitä lupaamiani kuvia. Palava rakkaus on vähän kasvaa täräyttänyt ja kutittelee nyt jo omenapuun oksia. Muissa kukkivissa rooleissa muun muassa: leimurakkaus, nukkapähkämö, myskimalva, jättipoimulehti, korallikeijunkukka, isotähtiputki (levinnyt hurjasti). Kukintavuoroaan odottavat muun muassa: kuunliljat, päivänliljat, valkotähkä, kaunopunahattu (perhosten suosikki).

Lähellä poissa
Julkaistu: 04.07.2011 | 21:32 |

Tiedättehän tunteen, että olette olleet kotoa pois vaikka vain yön yli, mutta henkisesti se tuntuu kuin olisi ollut jossain kaukana ja kauan? Että olisi ollut paljon pidempään mahtavalla matkalla, vaikka onkin piipahtanut vain ihan tuossa lähikulmilla? Juuri tällainen tunne tuli, kun palasimme kotiin pieneltä purjehdukselta Inkoon seudulta.
Miten tällainen tunne sitten mahtaa syntyä? Itse olen järkeillyt, että elämys syntyy ensinnäkin siitä, että tällaisissa reissuissa on jotain tosi mielenkiintoista ja intensiivistä tekemistä, johon keskittyy ihan täysillä. Siinä tohkeillessaan hyvällä tavalla unhoittaa maailman ympärillä ja irtoaa omasta arjesta. Tällaisiin elämyksiin olen huomannut uppoavani harrastusten parissa, ja nyt lapseni kanssa. Toiseksi, tällaiset reissut ovat usein sellaisia mennään ja katsotaan mitä tapahtuu -tapauksia. Niitä ei suunnitella perinpohjin eikä aikaa lastata täyteen ohjelmaa, vaan matkaan lähdetään luovin ja rennoin mielin. Me olemme mieheni kanssa olleet aina tällaisia reissaajia, eikä tuo tapa näytä muuttuneen lapsenkaan myötä. Kolmanneksi, pieni on isoa eli sitä hoksaa haltioituvansa yksinkertaisista, mutta ah niin paljon hyvää oloa tuottavista ajanmurusista.
Me otimme suunnaksi ihanan luonnonsataman, jonne ankkuroiduimme yöksi. Mitä ne minun isot pienet hetkeni sitten olivat? Kävelimme Musan kanssa syömässä juuri kypsyneet mustikat maissa. Pulahdimme ensimmäistä kertaa tänä kesänä mereen uimaan, soutelimme kumiveneellä luonnonkauniissa poukamassa.
Kuivumassa olevia uikkareita ja pyyhkeitä. Auringon lämmittämää ihoa.
Söimme ahvenia, uusia perunoita ja kermaista sienikastiketta illan hämärtyessä. Yksinkertaista ja niin hyvää.
Katselimme tiirojen syöksyä kalasaaliin perässä veteen. Luin Musalle taskulampun valosa Lumiukko-klassikkoa unisaduksi. Pulahdin vielä puolilta öin uimaan ihmeen lämpimään mereen – ja jouduin vedessä keskelle lokkien perhedraamaa: emo rääkyi kalliolla niskahöyhenet pörhöllään, harmaat poikasenpallerot rohkaistuivat lopulta ohittamaan minut päästäkseen emonsa luo ja vipelsivät pääni ohitse metrin päästä. Tässä kaksikko on jo asettumassa yöpuulle kallionkoloon.
Aamulla herättyäni hengittelin hetken kansiluukusta virtaavaa raikasta ilmaa ja katselin nukkuvaa poikaani. Mahtavat unenlahjat, veneessä tai ihan missä tahansa samat kymmenen tunnin yöunet kuin kotonakin. Aamiaisen jälkeen kipaisimme vielä kerran uimaan, saaren toiselta puolelta löytyneelle hiekkarannalle.

Takapihan löytöjä
Julkaistu: 06.07.2011 | 23:09 |

En malta olla kurkkimatta keittiön ikkunasta. Sillä siellä se nyt on, uusin perennapenkkini. On se vaan ihmeellistä, kuinka paljon mielihyvää kukkien katselu voi kaikessa yksinkertaisuudessaan tuottaa. Varsinkin verrattuna siihen, että aiemmin tilalla oli tylsää nurmikkoa. Osa mielihyvästä on varmaan myös sitä, että iloitsee omien käsiensä konkreettisesta jäljestä.
Mikä parasta, suurin osa perennapienokaisista löytyi omalta takapihalta. Siellä ne sitkuttelivat vanhempien ja paremmin auringossa viihtyvien perennojen varjossa, ja nyt näyttävät kovasti pörhäkiltä uudessa, paahteelta suojassa olevassa penkissään etupihalla.
Uuteen penkkiin päätyi tummalehtistä jaloangervoa, kääpiötöyhtöangervoa, kuunliljoja ja limenvihreillä lehdillään loistavaa keijunkukkaa. Vain pari jaloangervon taimea kävin ostamassa täydennykseksi. Reunakivet löytyivät ihan vierestä eli rappusten toiselta puolelta, ne kun olivat jääneet koivuangervojen peittoon aikaa sitten.
Myös takapihalla voidaan hyvin helteistä huolimatta. Eilen illalla harrastin juoksulenkin jälkeen vielä hyötyliikuntaa: tyhjensin ja kaatelin Musan pulikointialtaan veden perennojen iloksi. Huomenna lienee edessä sadettimen käynnistäminen… Tässä vielä joitakin perennasöpöläisiä.
Leimurakkaudessa tummat lehdet ja punaisena hehkuvat kukat luovat kauniin kontrastin. Tämän kesän suosikikseni on kohonnut etualalla oleva sitkeä nukkapähkämö. Viime kesänä olin jo sitä kiskomassa penkistä kokonaan irti, niin innokkaasti se nimittäin levittäytyi. Mutta nyt hopeainen nukkapähkämö näyttää kivalta punaisena hehkuvien palavan rakkauden ja leimurakkauden rinnalla. Pörriäisten rakastama kukka on myös lasten ja aikuisten paijaama, sen lehdet kun ovat pehmeitä, nukkaisia ja kerrassaan ihania silitellä.
Tämän kesän intoilija on tämä valkoinen myskimalva, joka tyrkkii keltaista syyskaunosilmää kovasti tieltään vanhimmasta perennapenkistäni.
Palava rakkaus on se perennapenkin suurin ja kaunein, ainakin jos korkeudesta kilpaillaan. Vaikka tiesin, että se kookas perenna onkin, tämä kurottelu sai minut äimistymään.
Takapihan toiseksi vanhimmassa penkissä isotähtiputki on kovasti vallannut alaa muun muassa korallikeijunkukalta (etualalla). Mutta kasvit ovat kyllä todella ovelia: kun yksi valtaa tilaa toiselta, se toinen usein onnistuu lähettämään omia siirtolaisiaan johonkin toiseen kohtaan penkissä. Tämä kesänä olen tehnyt riemastuttavia löytöjä, kun perennat ovat omapäisesti poikenneet toistensa sekaan.
Siskon yrtit ja salaatitkin ovat kotiutuneet hyvin pation lämpöön.

Tunne elämä, unohda elämäntilanne
Julkaistu: 08.07.2011 | 22:04 |

Olen lueskellut tuon naapuribloggaajani ja ystäväni, Mämmin Sannan, innoittamana uudestaan Eckhart Tollen Läsnäolon voimaa. Jäin tänään miettimään Tollen lausetta ”Unohda elämäntilanteesi hetkeksi ja keskity itse elämään.” Elämäntilanne kahlaa ajan virrassa, on mielen askartelemaa tuotetta, ja usein se mieli juuttuu puuhastelemaan kaikenlaisten ongelmien ympärille, vatkaa menneitä ja murehtii tulevia. Itse elämä sen sijaan on juuri nyt.
Tuntuu kovin yksinkertaiselta neuvolta, mutta on muuten vaikeaa. Huomaan sen varsinkin nyt, kun olen jättäytynyt hetkeksi työelämästä pois ja päättänyt asettaa lapseni hänen ansaitsemalleen etusijalle. Mieli näet kovin mielellään kävisi vielä kerran jos toisenkin läpi ratkaisua (vaikka tiedänkin, että päätyisin samaan lopputulokseen). Vaikka olenkin luvannut antaa itselleni tilaa ja aikaa, olla kiirehtimättä tässä uudessa elämänvaiheessa, mieli säntäilisi jo kernaasti suunnittelemaan tulevaisuutta. Mutta iloitsen siitä, että olen edes tietoinen vilkkaan mielen pyrkimyksistä ja voin ainakin pienen hetken ajan juurtua tähän käsillä olevaan elämään. Siihen todelliseen.
Ne Tollen juurtumisneuvot ovat tuttuja muistakin läsnäolon taitoa harjoittavista oppaista: Avaa aistisi. Katsele ympärillesi, mutta vain katsele, älä tulkitse näkemääsi. Kuuntele ääniä ja hiljaisuutta sen takana. Aisti miltä asiat tuntuvat. Tunne hengityksesi.
Itse olen huomannut, että tällaisia voimakkaita, taianomaisia hetkiä koen paitsi poikani kanssa, myös erityisen paljon harrastuksissa, joissa saan keskittyä erityisen tarkasti. Olen aiemmin kertonut ratsastuksen erilaisista ulottuvuuksista: siitä kuinka hitaasti lajissa kehittyykään (superherkkää ja sävykästä kehonhallintaa), samoin sen sosiaalisesta ulottuvuudesta (hetkien jakaminen ratsastuskavereiden kanssa). Mutta sitten on se hevosen kanssa puuhastelu, jossa piilee iso osa harrastuksen viehätystä. Se on ihan omassa maailmassa olemista. Aivan kuin menisi jonkun kuplan sisään muutamaksi tunniksi.
Ratsastaminen kun alkaa jo tallille menosta. En koskaan halua mennä kiirehtien tallille, vaan yritän aina varata aikaa siihen, että ehdin puuhata hevoseni valmiiksi tunnille kiireettä. Tai no, erityisen hyvin mieleeni on jäänyt se kerta joskus pari vuotta sitten, kun säntäsin tallille hirveää vauhtia suoraan töistä. Yhtäkkiä karsinassa hilluessani havahduin tähän: olin aivan varma siitä, että nuori tamma katsoi minua hämmentyneenä ja hämmästyneenä (tässä kohtaa on sanottava, että inhoan yli kaiken eläinten inhimillistämistä ja ihmisenkaltaistamista, mutta hevosten mielenliikkeitä myös oppii vuosien varrella lukemaan aika herkästi, joten sallinette tämän kuvauksen). Sen katse sanoi: Mikä sinulla oikein on? Miksi ihmeessä heilut tuolla tavalla? Taputin Marelle-tammaa, naurahdin ja sanoin: ”Ihan oikeassa olet. Eihän tässä ole mitään hoppua.” Hengitin syvään, rauhoituin ja keskityin katsomaan, kuinka harja liukui hevosen sileällä, tummalla karvalla. Tarkensin tarkkaavaisuuteni tähän pieneen yksityiskohtaan ja sitä kautta putkahdin kuin jostakin kapeasta portista tähän nimenomaiseen hetkeen hevosen kanssa.
Tänään rauhallisen Alli-tamman suitsia tarkistaessani mieleen putkahti yksi sana, johon myös minun mielestäni perustuu rakkaissa harrastuksissa kokemani flow, ajan virtaan uppoaminen. Rutiinit. Ennen hevosen selkään nousua toistan aina tarkasti kaikki rutiinit: Tarkkailen, millä kaviolla karsinassa on tänään herätty. Puhdistan hevosen. Tarkistan kaviot. Tarkistan varusteiden kunnon ja niiden istuvuuden. Ja niin edelleen. Näihin rutiineihin uppoaminen merkitsee täydellistä keskittymistä (ihan sama juttu muuten pätee muihin sydäntäni lähellä oleviin harrastuksiin, vaikkapa kun olemme vuosien ajan talvisin vipeltäneet telluilla offarireissuilla vuorilla ja tuntureilla). Ne virittävät siihen oikeaan tunnetilaan. Ja ratsastaessaan sitä solahtaa niin täydellisesti omaan ja hevosensa kommunikointiin, ettei edes huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Tunnin jälkeen intoilemme aina kuin yhdestä suusta tallikavereiden kanssa: en kyllä yhtään huomannut mitä teit ja miten teillä meni, kun keskityin niin omaan tekemiseen.

Mansikan ja cheddarin ihana liitto
Julkaistu: 12.07.2011 | 10:51 |

Tämä salaatti on ehdoton kesälempparini, jonka löysin pari vuotta sitten. Huomaan aina, että alan kaivata sitä, kun meidän naapurissamme mansikkatilalla sato on kypsynyt. Mansikoiden ja cheddar-juuston liitto toimii kuin unelma, ja kastikkeen rosmariini antaa juuri sopivasti terää tälle helposti ja nopeasti valmistuvalle klassikolle, josta monet kesävieraani ovat tykänneet. Itse laitan yrttiä kastikkeeseen oikein reilusti.
Juustohyllystä tykkään napata mukaan kotimaisen Kolatun juustolan Waldemar-vuohenmaitocheddarin, joka on sopivan jämäkkä kumppani mansikoille. Salaattipedille napsin milloin mitäkin, eilen viimeksi omalta takapihalta punamangoldia ja rucolaa, mutta vuonankaali on mielestäni yksi parhaista tähän salaattiin. Arvatkaa vain, keneltä unohtui laittaa sitä kasvamaan tänä vuonna… Sitä vain olen ihmetellyt, miksi vuonankaalia on saatavilla niin harvoissa kaupoissa. Oman lähikaupan kassalla olen sitä kyllä jo valikoimiin ehtinyt toivoa.
Mansikka-cheddarsalaatti
1 litra mansikoita
1 rasia vuonankaalisalaattia
150 g vuohenmaitocheddaria (esimerkiksi Kolatun Waldemaria)
1 dl rosmariinikastiketta
paahdettuja kurpitsansiemeniä

Rosmariinikastike
3 rkl valkoista balsamiviinietikkaa
1 rkl hunajaa
hienonnettua rosmariinia oman maun mukaan
ripaus merisuolaa
ripaus mustapippuria
1/2 dl hyvää oliiviöljyä

1. Valmista ensiksi rosmariinikastike. Mittaa valkoviinietikka, hunaja ja rosmariini kattilaan. Anna niiden ropista keskilämmöllä muutama minuutti niin, että rosmariini luovuttaa makunsa kastikkeeseen. Mausta suolalla ja pippurilla ja lisää lopuksi öljy.
2. Kokoa salaatti. Tee ensiksi salaattipeti. Lohko mansikat ja cheddar päälle. Paahda kurpitsansiemeniä hetki pannulla (varo etteivät ne kärvähdä, se käy ainakin minulta helposti). Jäädytä siemenet ja lisää ne salaattiin. Pirskottele lopuksi rosmariinikastike päälle, nam!

Ajatus virtaa liikkeen kautta
Julkaistu: 17.07.2011 | 20:29 |

Ajatus virtaa minulla aina parhaiten liikkeen kautta. Ja liikunta on myös takuuvarma tapa kohottaa mieltä – esimerkiksi olla surkuttelematta vähän suttuisempaa kesäsäätä. Kuten tänään aamulla, kun taivaalla makasi täällä maalla Keski-Suomessa paksusti pilviä.
Vaikka tapanani on aina pyyhältää juoksulenkki alusta loppuun saakka täysillä, tänään päätin tietoisesti tehdä asiat toisin. Nautiskella hetken mielijohteista. No ihan ensimmäiseen tapojen vastaiseen tekoon antauduin jo ensimetreillä. Kävelinkin poikkeuksellisesti heti lenkin alussa olevan pitkän ylämäen (yleensä sen laella syke on taivaissa, ja läähätän kuin jäniksen perässä kiitävä ajokoira).
Kostean hapekas sää oli mitä mainioin juoksukeli. Idyllinen metsätie ruokki yltäkylläisesti kaikkia aisteja. Heinät kutittelivat pohkeita öisen sateen jäljiltä ja kimmoisalla hiekkatiellä askel rullasi joustavasti. Bongasin matkan varrelta huomiseksi mustikkapaikan, josta pysähdyin nappaamaan maistiaiset (yleensä en koskaan malta kävellä, saati pysähtyä lenkillä). Samoin jäin poimimaan kourallisen tien varressa punastelevia ahomansikoita.
Lenkin lopuksi koukkasin mökkirantaamme uimaan lihakset rennoksi. Ja kellumaan, se on kesällä ihan ykkösjuttu. Täydellinen oma hetki: pötkötellä sopivan vilpoisessa vedessä selällään poutapilviä katselemassa.

Metsät mustanaan mustikoita
Julkaistu: 19.07.2011 | 22:33 |

Olen kahtena päivänä kahlannut pohkeitani myöten superruuassa – sananmukaisesti. Sillä nyt metsät ovat mustanaan mustikoita. En muista, että olisin vastaavaa, yhtä laadukasta ja runsasta satoa nähnyt vuosiin. Joten, jos vain mahdollista: menkää ihmeessä metsään nyt!
Ensinnäkin mustikat ovat isoja kuin mitkä. Toiseksi ne ovat ihan supermaukkaita ja mehukkaita: aurinkoa ja sadetta on tänä kesänä kaikesta päätellen tullut sopivassa suhteessa, sillä mustikat eivät ole kuivaneet pikkupippureiksi tai vetistyneet pehmeiksi lörpöiksi. Ja vielä: mustikat ovat olleet tosi mukavia poimia, sillä ne ovat napakoita kuin mitkä.
Pensasmustikoista en itse koskaan oikein ole innostunut. Minkä ne voittavat koossa, häviävät maussa: ne ovat aika valjuja versioita villistä serkustaan.
Minun mielestäni ainoa oikea tapa poimia mustikat on käsin. Hidasta, kyllä. Old school, kyllä. Mutta käsin poimien mustikat saa kauniina ja puhtaina talteen: ei roskia, ei liiskaantuneita marjoja. Ja kuinka meditatiivista ja rauhoittavaa käsin poimiminen onkaan. Ja hullaannuttavaa! Aina on se seuraava varpu näköpiirissä notkumassa mustikoita. Kun kerran aloitan poimimisen, en malta lähteä metsästä ennen kuin astia on täysi.
Mustikkapiirakan leipojana kuulun murupohja-koulukuntaan. Taikinaan tykkään sekoittaa oikein kunnolla kardemummaa. Piirakan olen nimennyt Shake it -mustikkapiirakaksi. Pohjan päälle lapan sellaisenaan mustikat, joiden sekaan pyörittelen sokeri-perunajauhoseoksen (3 rkl sokeria, 1 rkl perunajauhoa). Kumppaniksi vaniljakastiketta tai -jäätelöä, oioi!

Äiti, miksi taivas on
Julkaistu: 20.07.2011 | 22:27 |

Pölyhiukkaset tanssivat polkkaa auringonvalossa. Kohta kolmevee poikani haroo ilmaa käsillään. Ja kysyy hetken päästä mietteliäänä: ”Äiti, mihin pöly menee?”
Vastaaviin, mielikuvitusta kutittaviin Musan kysymyksiin olen saanut viime viikkoina vastailla tämän tästä. Helteellä: ”Mihin kylmä häviää?” Öö… Pohjoisnavalle? Omaa pientä masua katsellessa: ”Äiti, miksi mun vatsa tekee näin?” No katsopas, kun hengität sisään ja ulos, niin vatsa liikkuu… Mummolan mökillä: ”Miksi taivas on?” Noh, jotta pilvet ja aurinko… Jotta niillä olisi paikka olla. Purjeveneellä: ”Mihin aallot häviävät?” Yhh… kun tuuli lakkaa. Tai siis kun ne aallot päätyvät merenrantaan.
Musa oppi puhumaan viime kesänä, oltuaan tuolloin puoli vuotta ja rapiat Suomessa. Etelä-Afrikassa englannin sanat (lastenkodissa puhuttiin englantia) eivät olleet ehtineet vielä päätyä puheeseen, mutta suomen kielen kanssa tuntui siltä kuin tulppa olisi otettu irti. Puhetta on riittänyt siitä saakka, paljon.
Se vaihe, kun lapsi oppii puhumaan, on uskomattoman lumoava. Yhtäkkiä saankin vihjeitä siitä, mitä tuossa pienessä päässä oikein liikkuu. Ulottuville avautuu kokonainen iso pieni maailma.
Ja nyt siihen on putkahtanut sitten ihan uusi taso, jossa tempaudun silmänräpäyksessä arjesta kesken aamiaisen jonnekin avaruuksia syleilevään eksistentiaaliseen ihmettelyyn. Siihen heittäytyminen on… niin, katsotaanpa.

1. Ainakin se on salamana tähän hetkeen tulemista: jaahah, mitenkähän tämän nyt sitten pukisi vastaukseksi tuolle kohta kolme veelle, joka vartoo vastausta tiukasti silmiin tapittaen.
2. Se on ilahduttavaa tunnetta siitä, että tunnistaa jotain kaukaisen tuttua, jotain jota itsessäkin on silloin joskus kauan sitten ollut: no, enpä ole tuota tullut aikoihin miettineeksi (kai viimeksi lapsena).
3. Se on myös hauskaa kuin mikä: syviin rutiiniuriin jumittuneita omia ajatuskulkuja on hyvä töniä.
4. Se on haastavaa: älä vaan kysy seuraavaksi miten ja miksi aurinko ja pilvet sinne taivaalle ripustautuvat.

Seuraavia hilpeitä kysymyksiä odottelen jo uteliaana. Olisi tosi hauskaa kuulla teiltä muilta vanhemmilta, mitä seuraavaksi ehkä on odotettavissa…

Kokkaa mitä mummisikin kokkaisi
Julkaistu: 26.07.2011 | 22:26 |

Voi tätä kesää, se on ihan kaapannut otteeseensa! Sen vuoksi edellisestä postauksesta onkin hupsahtanut jo muutama päivä. Ja venereissun. Kotiuduimme näet muutaman päivän purjehdusreissulta, mutta siitä tuonnempana enemmän. Ensiksi on nimittäin ihan pakko kertoa siitä, kuinka minut on tänä kesänä vallannut kaipuu oman mummin keittiön makuihin.
Paras neuvo pitkään kuumana velloneessa ruokakeskustelussa (mitä minun lautasellani oikein on, onko ruoka oikeastaan sitä mitä sen väitetään olevan, paljonko lisäaineita se sisältää, mistä saada aitoa, hyvältä maistuvaa ruokaa) on minun mielestäni ollut: kokkaa ruokaa sellaisista raaka-aineista, jotka (iso)mummosikin tunnistaisi ruuaksi.
Niinpä tänään kotosalla taas ollessa – Musa innokkaana apukokkinani – tein avomaankurkuista klassisia hölskytyskurkkuja. Kirpsakoita herkkuja tuli monen monta kertaa kesäisin mummin keittiössä lapioitua lautaselle kesäruuan lisukkeeksi ja ihan sellaisenaan ruisleivän päälle.
Musan kanssa nimesimme ne tosin uudelleen, taikakurkuiksi – jännittävän tekotavan mukaan. Parasta kun poikani mielestä tietysti oli, paitsi kurkkujen höylääminen juustohöylällä ohuenohuiksi siivuiksi, astian hölskyttely niin, että ainekset sekoittuvat kunnolla keskenään. Ja nehän muuten sekoittuivat Musan sheikatessa. Ohjehan on helppo kuin mikä, ja maku, niin kesäisen raikas.

Taikakurkut
3-4 avomaan kurkkua
1 rkl etikkaa
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
kourallinen tilliä

Kuori kurkut ja höylää ne juustohöylällä ohuiksi siivuiksi. Lisää muut ainekset astiaan. Kansi astian päälle – ja hölskyttämään!
Itse pääruuan eli lohirullien (niiden täytteeksi sipaisin notkeaa vuohenjuustoa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja timjamisilppua, uuniin puoleksi tunniksi 175 asteeseen) ja uusien perunoiden kaveriksi keittelin kananmunakastikkeen, joka myös kuskaa välittömästi makunystyräni sinne kesiin kauan sitten… No valmistus ei aluksi meinannut sujua ihan niin kuin Strömsössä. Kun lorautin vehnäjauhosuurukseen maidon, siitähän meinasi tulla vallan kokkareista kastiketta. Mutta kun vaihdoin työvälineeksi vispilän, jolla vispasin maitoa vimmatusti, niin johan sakeni.

Kananmunakastike
1 kesäsipuli
1 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
4-5 dl maitoa
ripaus valkopippuria
ripaus suolaa
reippaasti tilliä

Lohen kyytipojaksi, ihanan lomatiistain kunniaksi, avasimme mieheni kanssa lohen kumppanina mukavasti tanssahtelevan rieslingin. Tällä kertaa se oli ihan vuoden 2007 grand gru Ranskan Alsacesta. Olimme tuolla Ranskan koilliskulmassa pari kesää sitten lomailemassa Tour de Francen aikoihin: itsekin huristelimme fillareilla viinitarhojen keskellä, pikkukylissä ja alueen vanhoja linnanraunioita katselemassa (niitä Alsacessa riittää). Kylissä tarjolla oli tietysti viininmaistajaisia, joissa piipahdimme loman aikana useammankin kerran. Ranskalaista koleutta? Ehei? Suurien viinintuottajien sulavaa, mutta etäistä muljuilua? Ehei. Vaan kodikasta hersyilyä viinin ympärillä. Käsillä puhuttiin (usein), välillä tuoksahti jostain lehmänkakkakin.
Löysimme summamutikassa ja viime tingassa ennen matkan lähtöä majoituksen sympaattisesta pienestä Epfigin kylästä, mitä mukavimman isäntäperheen pihapiiristä. Parikymmentä sanaa kattavaa ranskan kielen taitonikaan kanssa ei tarvinnut jänskättää, sillä perheen vanhemmat puhuivat sujuvasti englantia. Erään illan istuimme heidän talonsa terassilla turisemassa ja katselemassa valokuvia siitä, millainen horror- ja jännitysnäytelmä maatalon ja sen piharakennuksen (jossa huoneistomme oli) kunnostaminen oli ollut. Viihtyisä huoneisto huokuikin, että sen kunnostamiseen oli upotettu paitsi aikaa, myös paljon sydäntä. Kaksikerroksinen huoneisto entisessä ladossa oli hinta-laatusuhteeltaan ihan napakymppi (pistenä iin päällä keittiössä tervetuliaiskori öljyineen ja mausteineen, yläkerrassa kylpyamme avoimessa, korkeassa tilassa makuuhuoneen yhteydessä!)
No mutta, vielä hetkeksi takaisin ruokaan. Jälkiruoaksi muistelin Jamie Oliverin hedelmä-murupaistoksen. Latelin piirakkavuokaan meheviä nektariineja ja luumuja, mutta tähänhän sopivat mainiosti myös muut hedelmät ja marjat. Pohjasta oli tulla liiankin murumainen, joten hieman himmailin vehnäjauhojen kanssa.

Hedelmä-murupaistos
Pohja
125 g voita
1 dl sokeria
3 1/2 dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa

Lisäksi
500 g hedelmiä
3-4 rkl sokeria

Pese ja pilko hedelmät. Latele ne piirakkavuokaan. Ripottele niiden päälle suolaa makusi mukaan. Valmista murutaikina: sekoita kaikki aineet keskenään (voita käytän vähän mikrossa pehmenemässä, ja sitten nyppelehdin taikinan ihan käsin, mutta monitoimikone ajaa saman asian tietysti nopeammin). Ripottele murutaikina hedelmien päälle ja sekaan. Paista 200 asteessa puoli tuntia (jos piirakka alkaa tummua liikaa, vähennä hieman lämpöä).

Perhosten parkkipaikka
Julkaistu: 28.07.2011 | 21:20 |

Puutarhassani loistavat nyt loppukesän tähdet. Erityisen suosittu perennoista on punahattu, joka vetää perhosia ja kimalaisia puoleensa niin, että välillä kukan terälehdillä on pörriläisiä ruuhkaksi asti. Punahattu on tänä kesänä tehnyt perennapenkissä mielenkiintoisia loikkia uusiin kasvupaikkoihin, kun sen uudempi naapuri, isotähtiputki, alkoi käydä liiankin tuttavalliseksi ja levittäytyväksi kumppaniksi.
Tässä loikkii piilopaikkaansa myös pieni puutarhurini.
Ihan ensimmäisten perennojen joukossa olivat aikoinaan päivänliljat. Niiden oranssina, keltaisena ja punaisena hehkuva eleganssi jaksaa ihastuttaa vuodesta toiseen. Kertaalleen olen jo kiitolliset kukkijat jakanutkin ja tällännyt uuteen kasvupaikkaan, mutta ensi keväänä on taas uusi jako edessä, niin hyvin ne näyttävät viihtyvän. Ajattelin viedä sitten keväällä poikasia vanhemmilleni tuliaisiksi.
Tillilehtinen keltainen kaunokainen eli syyskaunosilmä on vähän ottanut takkiin isompiensa katveessa, mutta perennojen jakaminen tuo varmaan sillekin uutta puhtia ensi kesänä.
Syyshortensiat nuokkuvat suurten valkoisten kukintojensa painosta pensasaidan katveessa. Olen antanut niiden rauhassa asettua aloilleen, ja palkinto on ylitsepursuava, oikea laiskan puutarhurin unelma; kukkiminen jatkuu viikkoja näin heinä-elokuussa.

Mistä on erityisen ihana kampaaja tehty
Julkaistu: 28.07.2011 | 21:53 |

Kyllä on kuulkaa nainen pulassa ja ihan orpona ilman omaa kampaajaa. Oma tukkataikurini Eeva on aika pitkään poissa sorvin ääreltä, ja senkös takia luonnonkiharani ovat saaneet ihan rauhassa rönsytä näin kesällä. En jotenkin vain ole osannut hakeutua toisen tekijän tykö.
Kun sitten viimein sain ajan varattua toiseen kampaamoon, taisi meitä molempia jänskättää, minua ja kampaajaa. Lopputulos (leikkaus ja väri) oli ihan kelpo kikkurapehko, mutta siinä kampaajan tuolissa ehdin tuumia, mikä tekee kampaajalla käynnistä niin erityisen.
Ensinnäkin huomasin, kuinka tottunut olen oman luottokampaajani tapaan tehdä työnsä. Jokaisella kampaajalla on tietty oma erityinen kädenjälkensä hiusten muotoilijana, mutta myös niin monessa muussa yksityiskohdassa. Kuten kosketuksessa. Pesupaikalla huomasin aprikoivani, että itse esimerkiksi pidän siitä, että hiukset pestään napakasti. Samoin pään hieronta hoitoaineen vaikuttaessa on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se on riittävän topakkaa. Siis ihan sama juttu kuin hierojalla, joiden otteiden pitää olla riittävän rivakat (hentoinen lääppiminen vain, huoh, tuskastuttaa).
Toiseksi, huomasin myös kaipaavani kaikkia niitä pieniä asioita, jotka tekevät oloni niin kotoisaksi luottokampaajallani, vaikka niillä ei olekaan suoranaista tekemistä hiusten leikkaamisen ja värjäämisen kanssa: Juuri ne tietyt ihanat sisustuslehdet, joiden pariin aina uppoudun. Mukista nautittu höyryävä latte ja sen kyytipoikana suklaapala tai pikkukeksi. Polville levitetty viltti viime talvena, kun ovesta puhalsi joka aukaisulla kylmä hönkäys. Lämmin halaus tullen ja mennen.
Niin, ja koska toki jo tunnemme toisemme kovin hyvin, erityisen paljon ikävöin keskustelujamme: perheistämme, lapsistamme, ihmissuhteista, sisustuksesta, matkailusta, hyvästä ruuasta – ihan kaikesta välillä otsaletti ja uudet bisnesideat. Tulethan takaisin pian!

Voi pyhä yksinkertaisuus
Julkaistu: 30.07.2011 | 07:28 |

Tiedättehän sen tunteen? Että tässä on kaikki. Että eihän enempää tarvitse tai kaipaa. Ainakin tällaisista hetkistä olen huomannut tuon tunteen syntyvän: vietät aikaa rakkaidesi kanssa, teet jotain sykähdyttävää (ulkoilmassa), syöt kun on nälkä ja nukut hyvin.
Olen näitä hetkiä kokenut jonkun huumaannuttavan harrastuksen parissa vietetyillä lomilla: laskureissuilla puuterilumessa, ratsastusmatkoilla kaiken maailman pöpeliköissä. Nyt purjehdusmatka rakkaiden kanssa muistutti siitä, mikä tällaisessa tekemisessä on niin lumoavaa: pyhä yksinkertaisuus. Pään kovalevy ei ole ääriään myöten täynnä, vaan päivät täyttyvät kovin yksinkertaisista, mutta paljon tyydytystä tuottavista tekemisistä.
Sellaiseksi tekemiseksi (sillä aikaa kun laivan kapteeni muuntui kokiksi) riitti vaikkapa illalla satamassa kortinpeluu kohtakolmevuotiaan ja tämän kummien kanssa. Uintiretket, mustikoiden poiminta, Musan käpertyminen syliin isommassa aallokossa…
Tiskarina otin iltapuhteeksi grillin kuuraamisen. Itse olin muuten ällikällä lyöty, kun mieheni löysi tämän söpöläisen kukkagrillin (ihan Kirkkonummen Prismasta). Eihän tätä sankokaunotarta nyt voi päästää mustumaan käytössä, joten hinkkasin sitä puhtaaksi Repen pikkuruisessa sitloorassa eräänäkin helteisenä iltana.
Kun ukkoskuuron hännät hivelivät illalla venettä, sitlooran päälle viritetyn pressun alla oli tunnelmallista tiskata – tai pestä pikkuautoja, ihan miten nyt kenestäkin tuntui…
Luonnonsatamissa 26-jalkaisen pikku-Rebeccamme sivukonttori perustettiin saareen. Purjehdusko muka arroganttia samppanjan siemailua kalliissa tamineissa pikkurilli pystyssä? Ei vaan meillä päin rehtiä retkimeininkiä.

Terveisiä Toscanasta
Julkaistu: 06.08.2011 | 15:06 |

Juhuu, äsken vedin äänekkäät tuuletukset täällä Italian Arezzossa. Syy: saan vihdoin kirjoitettua matkakuulumisia. No huh, arvatkaapa kuinka monta päivää olen (lue: mieheni) yrittänyt saada verkkoyhteyden Italiasta toimimaan. Kuusi. Mutta lopultakin siis terveisiä Toscanasta, kiitos urhean tietokonevastaavani.
Joskus aikoineen tuli kummasteltua, miksi sitä nyt haluisi matkustaa uudelleen samaan paikkaan. Maailmahan on notkollaan kiinnostavia kolkkia. Mutta niin vain löydän jälleen kerran itseni täältä Italian Toscanasta.
Miksi sitten johonkin tulee palattua? Totta kai ihanat matkamuistot vetävät tavoittelemaan samoja kokemuksia uudestaan. Mutta uskon, että tämän lisäksi jotkut maat, kulttuurit ja alueet vain tuntuvat omemmilta ja olo niissä, no, kodikkaalta. Jokin niissä kai soi samassa sävellajissa kuin oma sielu. Ja vatsa, ainakin täällä Italiassa, jossa on niin itkettävän helppoa syödä hyvin.
Olemme aiemmin lomailleet täällä pääasiassa Firenzen ja Sienan seutuvilla. Nytkin matka tuli aloitettua Chiantin viinialueelta, ensimmäinen yöpaikka oli Castellina in Chiantin kylän liepeillä klassisissa viiniköynnösmaisemissa.
Reissussa nuhjaantunut olo (ajomatka oli kyllä ihan inhimillinen, vain Pisasta Firenzen liepeille) kirkastui kummasti, kun suunnistimme ensi töiksemme uima-altaaseen ja kannoimme sitten pihapöytään ensimmäisen itse tehdyn Italia-aterian.
Naapurikylässä Radda in Chiantissa nautittu lounas potkaisi makuhermot Italia-vaihteelle: niin simppelit tykötarpeet, niin maukasta. Alkuun mutustelimme tuhdisti valkosipulissa uineet, mehevillä tomaateilla lastatut bruschetat. Tutun tomaatin ja mozzarellan liiton sijaan kokeilin rucola-vuohenjuusto-päärynä-saksanpähkinäsalaattia, joka oli silattu hunajakastikkeella. Rucola oli rapeaa, vuohenjuusto miellyttävän mietoa ja hunajakastike toimi kipakan rucolan vastaparina hyvin. Kumppaniksi Chianti Classico Riservaa vuosimallia 2006, italialaisten ylpeydestä Sangiovese-rypäleestä. Musa puolestaan lappoi lautasellisen ricotta-pinaattiravioleja. Ja mitäpä sitä muuta kuin unelmakuohkeaa tiramisua päätteeksi; annoksesta piisasi koko pikkuperheellemme.
Mutkateitä huristelemme ketterällä Fiat 500:lla, Italia-klassikolla (Pikku-Fiat on muuten retroautoista Mini Cooperin lisäksi minun mielestäni se toinen onnistunut tuttavuus). Tilaa on niukasti, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Lastenrattaat ja muut matkatavarat saa ängettyä peräkonttiin ja kaksiovisen takapenkille, kun käyttää vähän mielikuvitusta ja akrobatiataitoja. Ja kuten Italiassa on tapana, liikenteessä valjastamme tarvittaessa kädet ja suut viestinnän jatkeeksi.
Tämän taivaansinisen alkuperäisen Fiat-kaunottaren bongasimme tienvarresta. Jo kaksikymppisestä saakka olen haaveillut tällaisesta kesäautosta.
Ja tämän toisen kuuluisan italialaismerkin parkkeerasimme reteinä oman lainakirppumme.

Ex tempore -matkaajien päiväkirjasta
Julkaistu: 06.08.2011 | 22:43 |

Tällä kertaa olemme tehneet täällä Toscanassa tutkimusreissuja Sienan eteläpuolelle, jossa maisemat ovat avarampia kuin Firenzen ja Sienan alueella kumpuilevilla kukkuloilla. Korkeuserot ovat pienempiä kuin Chiantin viinialueella (eivätkä tiet ole niin kiharaisia mutkaralleja), mutta toisaalta eteläisessä Toscanassa näkee pidemmälle: maisema on isompi ja ilmavampi.
Olemme retkeilleet uusilla kulmilla Val d’Orciassa: Montalcinossa, Montepulzianossa, Pienzassa ja Bagno Vignonissa. Val D’Orciaan päädyimme itse asiassa ihan sattumalta, kiitos piipahduksen San Gimignanossa (jonne taas meidän ei pitänyt laisinkaan mennä, kyseinen pikkukaupunkihan on kesäisin aivan turvoksissa turisteista, ja edelleen hyvässä muistissa on, kuinka etsimme siellä viime kesänä hikisinä ja nälkäisinä parkkipaikkaa). Mutta olemme mieheni kanssa aina olleet tosi impulsiivisia matkaajia. Musan myötä mielessä kävi, muuttuuko meno ja alammeko jotenkin suunnitelmallisemmiksi reissaajiksi. Vaan ei. Päivän reissusuunnitelma on nytkin syntynyt aamulla viiden minuutin pikapalaverissa autossa, kun loma-automme, sympaattinen pikku-Fiat, hyrisee jo käynnissä. Tiedän että tällainen tapa matkata on jonkun toisen mielestä täysin sietämätöntä ja saisi sekopäiseksi, mutta meitä on tässä onneksi kaksi samanlaista kimpassa. Itse rakastan ex tempore -reissuamisessa juuri sitä, että se jättää oven auki hetken mielijohteille eikä kangistu seurailemaan valmista käsikirjoitusta. Juu, napakymppielämysten lisäksi tulee tietysti huteja silloin tällöin ja monenmoista säätöä, mutta useinhan juuri ne säilyvät parhaiden matkamuistojen joukossa (tai ainakin hihityttävät eniten sitten jälkikäteen).
No, mutta nyt ajelimme siis eräänä päivänä matkamme alkupuolella San Gimignanoon. Siellä piipahdin toscanalaisten taiteilijoiden grafiikkaa myyvään liikkeeseen, josta silloin edellisellä kerralla tuli hankittua Musalle hauska pikkuautotaulu. Liikettä pitävä eloisa italialatar ei ollut lainkaan turistien uuvuttama (siinäpä saivat muuten omat ennakko-odotukset huutia), vaan päinvastoin intoutui vinkkailemaan meille uusia käymisen arvoisia paikkoja Toscanassa. Viivyttyäni liikkeessä puoli tuntia piti jo kiittää kauniisti, sillä ulkopuolella perheen iso ja pieni mies alkoivat olla jo kärsimättömiä…
Val D’Orcia osoittautui varsinaiseksi vilja- ja pecorino-aitaksi, jonka värit olivat kääntyneet jo syksyyn. Pellot oli kynnetty ja auringonkukat taittaneet niskansa auringosta poispäin. Mutta ei ole ihme, että nämä maisemat on maalattu niin lukemattomia kertoja kaikkiin Toscanaa esittäviin pikkuruisiin tauluihin, joiden toivotaan päätyvän niiden ziljoonien Toscana-turistien matkaan: ne aukeavat silmänkantamattomiin hurmaavissa väreissä, jotka vaihtuvat vuodenajan mukaan.
Juuri nyt maisemassa hehkuu ruskean eri sävyjä, beigeä, okraa, vaaleankeltaista ja hennon vihreää, ja siellä täällä sitä kirjovat syvänvihreät metsälaikut. Vaikka väripaletti on hillitty, sen harmoniaa jaksaisi tuijotella ihan loputtomiin. Tuumimme mieheni kanssa, että etsisimme seuraavalla kerralla majoitusta varmasti näiltä seuduilta, jos taas Toscanaan päädymme lomailemaan.
Montalcinossa laskeuduimme 61 askelmaa viileään viinikellariin ja kipusimme sieltä taas ylös mahtavan innostavaa viininmaistattajaa kuuntelemaan ja viinejä maistelemaan (ja tokihan niitä paikallisia viinejä tarttui myös matkaan). Halusimme muutenkin käydä sipistelemässä vähän muidenkin kuin Chiantin alueen viinejä, ja pakko sanoa, että paikallisen tilan viiniasiantuntija peittosi Chiantin kopean ja kolean viininmaistattajan mennen tullen.
Pienzan vanhan kaupungin kujilla tuoksui pecorino-juusto, jota oli tarjolla vieri vieressä ihanissa herkkupuodeissa.
Bagno Vignonin pienenpieneen kylään emme varmasti olisi eksyneet ilman sitä San Gimignanon avuliasta liikkeenpitäjää. Kylässä on tällainen erikoisuus: perinteisen keskusaukion tilalla vesiallas.
Aukiolle pulppuaa maan uumenista hyvää tekeviä mineraaleja sisältävää vettä. Alueella onkin ollut ammoisista ajoista lähtien kylpylöitä näiden lähteiden ympärillä, ja seutu on edelleen suosittu spa-kohde Italiassa: teiden varrella itseään mainostavat houkuttelevan näköiset spat.

Vinkkejä lapsen kanssa matkustavalle
Julkaistu: 07.08.2011 | 23:53 |

Kun Italiassa matkustaa lapsen kanssa, kanssakäymiseen aukeaa ihan uusi ulottuvuus. Niin paljon täällä lapsista pidetään – ja näytetään se. Musan kanssa matkustaessa olemme saaneet todistaa jopa Firenzen ja Sienan turistiravintoloissa, kuinka tarjoilijat toisensa jälkeen sulavat kujerteluun pojallemme: bella bambina, posken silittelyä ja hymyilyä koko kasvojen leveydeltä. Musalle on Firenzen Piazza della Signorinan ravintolassa kiikutettu takahuoneesta cantuccineja ja pienessä kaupassa coolien mummujen ja pappojen kauppareissu on keskeytynyt bambinan ihasteluun. Tänään puolestaan Musa flirttaili Anghiarissa minkä ehti viereisen pöydän mummun kanssa, ja minä nyökyttelin minkä syömiseltä ehdin mummun kanssa: brava, brava!
Vilkkaan kohta kolmeveen kanssa matkustaessa mieleen on tullut muutama vinkki, jotka ainakin meidän perheessämme ovat lomareissuilla toimineet, nyt puolentoista vuoden ajan.
1. Pienistä yllätyksistä kasvaa iso ilo. Itse olemme esimerkiksi lennoille ja pitkien ajomatkojen ajaksi hankkineet etukäteen pieniä yllätyksiä: puiset värityskynät, pikkuautoja. Tatta-daa, sitä iloa kun kaivan kesken alkavan pitkästymisen ja pitkän siirtymätaipaleen yllätyksen käsilaukusta.
2. Tartu hetkeen, epätodennäköiseenkin. Sellainen kun voi tulla vastaan ihan missä vaan, olipa se sitten limsan sipistely pillillä ja nenää kutittavat poreet. Meillä tällä reissulla hyvät naurut ovat irronneet supermarketin kassalta saaduista ilmaistarroista: niitä voi nukuttaessa liimailla vaikkapa napaan tai nenään. Italialaiskylien jyrkät kadut puolestaan soveltuvat loistavasti pikkuautoilla kaasutteluun, kuten tässä Radda in Chiantissa.
3. Tämä uimarengas on ihan kuningas. Nyt on pakko kehua, mutta jo toisena kesänä peräkkäin tämä uimarengas on antanut ihan uudenlaisen ulottuvuuden vedessä pulikointiin (ihan sama, olemmeko Suomessa meressä, järvessä vai ulkomailla matkalla uima-altaassa). Mieheni löysi tämän saksalaisten uimaopettajien kehittämän, testaaman ja turvahyväksytyn Swimtrainer-uimarenkaan (www.swimtrainer.com) viime kesänä Jumbon Stockmannilta, ja se on osoittautunut ihan kaikkien aikojen vesikaveriksi. Tavalliseen uimarenkaaseen verrattuna tässä on sisäpuolella eräänlainen korsetti, joka tulee lapsen ympärille. Sen lisäksi olkapäiden yli pujotetaan vielä olkaimet, ja voilá: lapsi on turvallisessa paketissa eli ei pääse mitenkään tipahtamaan renkaan lävitse. Tai kaatamaan sitä: itse olemme kallistellet tätä vaikka miten, mutta se ei keikkaa millään ilveellä. Ilman tätä turvakapistusta vedessä tulisi kohta kolmeveen kanssa pulikoitua vain rannassa, ja metrin, puolentoista syvyisissä uima-altaissa uiskentelusta ei tulisi mitään. Sen sijaan Musa on kaasutellut tällä nyt jo kahtena kesänä mennen tullen järvessä, meressä ja uima-altaassa, ja voin sitä suositella varauksetta ihan kaikille. Niin hyvä kapistus se on ollut, että tällä reissulla sitä on jo paikattu useaan otteeseen.
Uimarengas opastaa näppärästi oikean uima-asennon ja -tekniikan löytämiseen. Viime kesänä puolitoistavuotiaana Musa muistutti lähinnä sähäkkää vispilää vesijuostessaan uimarenkaalla. Sen sijaan tänä kesänä asento on jo kääntynyt vaakatasoon: jalat polskivat uimapotkuja minkä ehtivät. Ja nehän ehtivät.
4. Ota rennosti. Pizzeriaan vaan ja jäätelölle sen jälkeen (vaikka se ihanin ravintola ja ah niin herkullisen kuuloinen menu olisi jossain toisaalla). Kylämme pikkupizzeriassa palvelu osoittautui mitä mahtavimmaksi. Henkilökunnan ja Musan molemminpuolinen ihastelu (Musan kailotti intona: ciao, tutto bene, grazie mille, conto, prego, arriverderci) johti siihen, että pääruoan lisäksi pöytään ilmaantui alkuruokia ja lopuksi cantuccineja vin santon kanssa – vaan eipä niitä näkynyt laskussa. Jäätelöbaareissa olemme rampanneet päivittäin: fragolaa, melonea, pistacchiota… Ja tietysti kaikki maistavat kaikkien jäätelöitä.
5. Angry Birds pelastaa. Köh ja öhh… mutta tälle matkalle kännykkään ladattu lintujen ja possujen taisto on pelastanut monenmonta mitä nyt tehtäisiin -hetkeä.
6. Rohkeasti matkaan vaan! Aurinko, hiekkaranta ja meri toimivat lapsen kanssa matkustaessa aina, mutta itse en ollenkaan usko, että nämä olisivat se ainoa autuaaksi tekevä valinta. Ihan sama missä päin maailmaa on: kun vanhemmilla on hyvä olla, myös lapsella on hyvä olla. Heittäydy rennosti mukaan, avoin mieli ja iloinen asenne kantavat tosi pitkälle. Yllättävät tilanteet ja ei-ihan-putkeen-menevät tilanteet saa käännettyä aina jännittäväksi seikkailuksi. Ota ilo irti ja nauti täysillä, kun lapsi avaa tien: itse puhun ehkä kaksikymmentä sanaa italiaa, mutta kummasti sitä oppii lisää, kun ajautuu Musan kanssa seurustelemaan kutakuinkin kaikkien vastaantulijoiden kanssa.
Tässä näitä joitakin ajatuksia, mutta olisi tosi mukava kuulla sinun vinkkisi onnistuneeseen matkantekoon lasten kanssa. Laitapa vinkkejä ja viestiä tulemaan, niin kootaan yhdessä riemastuttava lista!

Nimensä mittainen Musa
Julkaistu: 10.08.2011 | 21:32 |

Toscanan-matkalta palattuamme aloin ensi töikseni selata muutamien tanssikoulujen sivuja netistä. Niissähän käynnistyy aivan kohta lukukausi, ja ajattelin käydä Musan kanssa kokeilemassa lasten tanssitunteja ja katsoa, innostuuko mister kohtakolmevee.
Ainakin energiaa ja esiintymishalua on enemmän kuin kotitarpeiksi. Samoin olen saanut nyt aitiopaikalla seurata, kuinka persoonallinen tapa Musalla on käyttää liikkuessaan kehoaan. Se oli näkyvillä heti, kun Musa silloin aikanaan marraskuussa 2009 tuli 13 kuukauden ikäisenä Suomeen. Lastenkodissa oli tietysti ollut rajallisemmat mahdollisuudet liikkua, ja tilaisuuden saatuaan poika ampaisi heti matkaan. Loppu on sitten ollutkin perässä pysyttelyä.
Mitään kävelyvaihetta ei nimittäin oikeastaan missään välissä ole ollut. Musa on juossut niin kauan kuin on pystyssä mitenkuten pysynyt. Ja nimenomaan juossut, ei taapertanut. Olemme moneen otteeseen Musan spurtteja katsellessamme puhuneet ystävien ja tuttujen kanssa siitä, kuinka omanlaisensa tuo liike on: juoksuaskeleet suhautetaan höyhenenkevyesti ja kimmoisasti päkiöillä.
Musa näemmä on kuin nimensä: kehon musiikkia päästä varpaisiin. Se keho on yhtä liikettä ja tanssia. On kiehtovaa seurata, kuinka musiikin soidessa pieni kroppa alkaa liikkua ja elää päälaelta saakka. Esitystä tahdittavat erilaiset painonsiirrot ja käsillä tehtävät movet (olen yrittänyt niitä itse imitoida, mutta samaa luontaista sulavuutta, ehei, en pysty tavoittamaan). Oikea, täsmällinen rytmitys näyttää olevan aivan automaattista, ja oman kehon liikuttamisesta syntyvä ilo kumpuaa syvältä.
Musiikiksi kelpaa ihan mikä vaan, ja hauskinta on, kuinka ihan arkinenkin ääni muuttuu Musan käsittelyssä tanssiksi. Aikoinaan ihmettelin, mikä esitys nyt on vuorossa, kun Musa aina pyykinpesukoneen käynnistyessä aloitti rullausmuuvit käsillään. Sitten tajusin, että koneen suhiseva vedenottohan se siinä muuttuu liikkeeksi. Tanssiperformanssi meillä on olohuoneessa usein luvassa myös puoli yhdeksän uutisten aikaan, jolloin Musa kyykistelee ja venyttelee vuoroin hiljenevän ja voimistuvan uutisten tunnarin tahdissa.
Tänä kesänä repertuaariin tuli sitten vielä tulostintanssi. Kun printtasin Italian-matkalle vaadittavia dokumentteja, sain nähdä senkin, kuinka tulostimen rouskutus muuttui rytmikkääksi moderniksi tanssiksi, kun Musa liihotteli hakemassa papereita tulostimelta.

Oi aikoja, oi makuja
Julkaistu: 12.08.2011 | 22:23 |

Tulikin jo täällä blogissa Italian-matkan jälkitunnelmissa juteltua siitä, kuinka italialaisilla on hallussa paitsi ruoka, myös ruokailemiseen liittyvät yksityiskohdat. Laadukkaiden, mutta yksinkertaisten raaka-aineiden lisäksi rakastan sitä huolellisuutta ja hartautta, jolla ruokailemiseen suhtaudutaan.
Varmasti parhaat Italian-ruoat ikinä olen saanut aikoinaan toscanalaisella hevotilalla nimeltä Il Paretaio (www.ilparetaio.it). Sen jälkeen kun olimme päivän huhkineet koulutunneilla tai maastossa hevostemme kanssa ja siistiytyneet nopeasti suihkussa, istahdimme maatilan yläkerran ruokasalissa pitkän pöydän ääreen. Sitten alkoi ruokien virta Pieranna-nimisen italialaismamman emännöimästä keittiöstä. Voi hyvä tavaton sitä antipastien, primi piattien, secondi piattien – ja lopulta kaiken kruununa se ihana dolce – virtaa pöytään! Ikkunaluukuista aukesi tuo Toscanan kuuluisa kumpuileva maisema, katse viipyi seiniä koristavissa sadoissa hevospiirroksissa ja -valokuvissa, ilta tummui vähitellen ja keittiöstä karkaili mitä ihanampia tuoksuja. Joka ilta tuosta Pierannan keittiöstä tupsahti pöytään joku yllätys, viimeisenä iltana taidonnäytteenä hevosen muotoinen, jumalaisen herkullinen kakku. Pöydän ääressä meitä istui parhaillaan heppaihmisiä viidestä kuudesta maasta intoilemassa. Sillä autuaaksihan ei tee vain hyvä ruoka, vaan nimenomaan sen jakaminen. Ei siis yllätys, että nuo ateriat kestivät minimissään kolme neljä tuntia.
Haikeuteni olikin suuri, kun seuraavan kerran tilalla käydessäni kokki oli vaihtunut. Ruoka oli nyt askeleen alempana taivaallista.
Mutta vielä niistä yksityiskohdista. Tämänkin kesän matkalla tuli jälleen kehrättyä sitä, että ihan sama mihin tahansa osteriaan tai pizzeriaan istahtaa, pöytää peittää kaksi kerrosta paksuja kirjailtuja pöytäliinoja. Ja niiden seuraksi on taiteltu tietysti saman liinaperheen ruokaliinat! Kaikki näyttävät siltä kuin ne olisi juuri nostettu ravintolan matriarkkana häärivän mamman liinavaatekaapista, jossa ne ovat loikoneet puhtaina, silitettyinä ja viikattuina. Huomasin tuon tuosta silitteleväni liinoja ruokaa odotellessani, ihan vain sen kosketuksen tuottamasta mielihyvästä.
No kylläpä olikin sitten eilinen piipahdus suomalaisessa ketjuravintolassa aikamoinen antikliimaksi. Musan kanssa kirjastoreissulla hupenikin yllättäen niin kauan aikaa, ettei nälkäisen kolmeveen kanssa ehtinyt kauan tuumailla ravintolavalintaansa. Voi sitä autiuden tunnetta, kun istahdin paljaan pöydän ääreen. Ja ongin palvele itsesi -periaatteen mukaisesti ruokailuvälineet ja paperisen pöytäliinan. Huoh.
Silmäys lasten annoksiin oli kyllä tyrmäävä: jokaikisen kanssa tyrkytettiin lisukkeeksi ranskalaisia perunoita. No, tokihan niitä voi vaihtaa: vaihtoehtona kermaperunoita, lohkoperunoita ja uuniperuna, sekin majoneesin kera! Ystävällinen tarjoilija pahoitteli, ettei tarjolla valitettavasti ollut lainkaan tavallisia keitettyjä perunoita tai perunamuusia. Ja sitten kun valitsin lihapullien kaveriksi uuniperunan, senkin seuralaisiksi kannettiin varmuudelta majoneesikippo ja ketsuppia. Juuri tämän vuoksi keksin yhä enemmän syitä tehdä kotiruokaa (Musan myötä olen alkanut hurjan paljon enemmän kiinnittää huomiota siitä, mitä ja mistä raaka-aineista omassa keittiössä tulee kokattua).
Itse kuvittelin tilaavani yksinkertaisen salaatin. Sen sijaan sain vuorellisen väsähtäneellä jäävuorisalaattipedillä makaavaa, keitetyltä näyttävää ja maistuvaa broileria ja sen seuraksi töötättyä makujen sekamelskaa. Jättiläislautasen reunalla vielä muhkeili kaksi valtavaa, juustokuorrutettua kolmioleipää. Oi aikoja, oi makuja.
Mutta onneksi aitojen makujen sanansaattajia on yhä enemmän, kuten nyt tuo Keittiökameleontti-Outi tuossa naapuriblogissaan. Ajatukset hyvää tekevästä ruoasta, siitä että itse tehty on aina parempi vaihtoehto sekä laadukkaista, terveellisistä raaka-aineista olivat muuten ihan alusta saakka mukana myös Evita-lehteä hahmoteltaessa. Ja minun tapanani oli herkutella jo sivujen vedoksia lukiessani mielikuvissani Evitan ruokatoimittajan Suvi Rusterin huolella koostamilla resepteillä. Jos mahdollista, ruokajutun lukemisen tykkäsin jättää vähän niin kuin sokeriksi pohjalle – jo kauniiden ruokakuvien (asialla Suomen paras ruokakuvaaja Sami Repo) katselu kesken tiiviin työpäivän oli pieni sallittu nautinto.

Takaisin hevosen selkään
Julkaistu: 13.08.2011 | 21:11 |

Lauantai on viikon onnenpäiväni. Mutta ei sen vuoksi, että sattuu olemaan viikonloppu tai lottoarvonta. Vaan siksi, että lauantaiaamuisin pääsen aina tallille. En voisi kuvitella parempaa alkua viikonlopulle.
Herätyskelloni on soimassa vähän ennen kahdeksaa ja yhdeksältä olen hevosen selässä. Tallille ei koskaan ole vaikea herätä, niin kuin ei ole koskaan silloin kun tiedossa on jotain mukavaa tekemistä. Ihan sama, vaikka olisi pilkkopimeä marraskuun aamu tai uudenvuodenpäivä, herätyskello ei koskaan päädy torkkuvaihteelle.
Talli on yksi niistä paikoista, joissa tunnen syvää mielenrauhaa. Laskeudun siellä tyyneen ja keskittyneeseen tekemiseen. Sieltä tullessani olen aina hyvällä tuulella ja täynnä energiaa, jotenkin parempi ihminen – riippumatta siitä, onko tunti mennyt mitenkuten putkeen vai onko hevoseni näyttänyt minulle keskisormea. Olenkin sanonut, että jos haluaa nähdä minut takuuvarmasti aurinkoisena ja hyväntuulisena, lauantai on siihen ehdottomasti paras päivä.
Tänään oli aivan erityinen lauantai, kun vakioryhmämme aloitti syyskauden pienen kesätauon jälkeen Primuksessa Espoossa. Tuntui niin hyvältä avata tallin ovi, tuntea tallin tuoksu, taputella ja mumistella hevosille ja nähdä taas kaikki tutut kasvot. Olo oli kuin olisi kotiinsa tullut. Turbopuhuimme kesän kuulumisia hevosia kuntoon laitellessamme – ja vielä hevosten selässä alkukäynnissä (ryhmämme on tunnettu varsin kälättävänä tätiporukkana…) ja sama meno tietysti tunnin päätyttyä.
Sain tunnille luonnikkaan ja osaavaan Veeti-ruunan, jonka kanssa pitää olla herkeämättä hereillä (no niin tietysti aina hevosten kanssa, mutta joidenkin kanssa aivan erityisesti). Noh, tämä omapäinen äijäilijä otti kauden ensimmäisestä tunnista ilon irti minun kustannuksellani. Se keräsi kentällä korvat hörössä kipinää kaikesta mahdollisesta ja hauskutti itseään minkä ehti. ”Ratsasta sitä hevosta, älä hetkeksikään unohdu vain ajelemaan sen kyydissä ja ajattelemaan, kuinka ihana se on”, opettajamme Piritta muistutti heti alkutunnista. Kyseinen hevonen kun sattuu olemaan paitsi osaava, myös herkkänä hevosena sellainen, että se rekisteröi ratsastajan jokaikisen virheen, vaikkapa tasapainon tahattoman heilahtamisen, ja tekee noista hetken herpaantumisista sitten omat johtopäätöksensä. Seurauksena on tukku sekavia koreografioita, kuten tänään.
Tallilta tultuani pakkasimme kamppeet ja lähdimme nauttimaan hupenevista kesäviikonlopuista Rebecca-purrelle. Suuntasimme tuttuun luonnonsatamaan suotuisalla itätuulella. Täällä, vilttiin kääriytyneenä pienessä mytyssä veneen nurkassa läppäri sylissäni ja Musa jo uneen vajonneena, on myös minun mielenrauhani majapaikka. Aurinko kiersi jo taivasta matalammassa elokuun kaaressa ja tunnen, kuinka tulossa on viileä yö. Onneksi Repemme lämmitin toimii!

Yksi sana: ratkaisu
Julkaistu: 17.08.2011 | 23:19 |

Katson uutisvirran aliravittuja lapsia, jotka riutuvat Afrikan sarven raastavassa nälänhädässä, kuoleman kolmioksi kutsutulla alueella. Itku puskee silmiin. Kun poikani Musa tanssahtelee olohuoneeseen, minun on pakko napata hänet syliini ja halata ihan älyttömän lujaa. Ja sanoa, kuinka onnellinen olen hänestä.
Joskus minun on pakko rutistaa poikaani ihan sen vuoksi, että uskoisin hänen olevan totta. Tai maratonnukuttamisen jälkeen vielä hetki silitellä levollisia nukkuvia lapsenkasvoja.
Usein sanotaan, että elämänmuutos on pysähtymisen aikaa. Niin minäkin sitä ensiksi viime keväänä kuvasin, että vähän hengähdän ja pysähdyn. Nyt, kun aikaa on kulunut muutama kuukausi ja etäisyyttä on tullut aavistus lisää, väitän päinvastaista: tällainen murrosvaihe on mitä suurimmassa määrin liikettä. Huomaan, että olen viime aikoina tarkastellut elämääni pidemmällä kaarella, aina lapsuudesta ja murrosiästä lähtien. Samalla olen hahmottanut asioiden ja tapahtumien (miten reagoin, miksi toimin näin ja niin edelleen) välillä sellaisia syy-seuraussuhteita, joista en aiemmin ole ollut tietoinen, ainakaan niin selvästi.
Olen oikeastaan koko aikuisikäni saanut tehdä asioita omassa tahdissani. Elämäni oli pitkään tyyntä, täyttyi työstä, kahden aikuisen arjesta, liikuntaharrastuksista, matkoista… Työ tarjosi kiehtovia haasteita, parisuhde turvaa ja vakautta, liikuntaharrastukset ja matkat huikeita elämyksiä. Nyt se on ulkoisesti muuttunut pienemmäksi, mutta ajatukset ryöpsähtelevät jotenkin villimmin eri suuntiin. Tämän kesän aikana olen tajunnut sen, että varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana olen elänyt aikamoisessa tunnekuohussa kaikilla rintamilla.
Mutta itse asiassa se myllerrys oli jatkunut jo paljon pidempään.
Tajusin vasta pitkästi yli 30-vuotiaana toivovani lasta. Siitä käynnistyi uusi elämänvaihe, jossa iso toive mureni suureksi suruksi. Samaan aikaan, kun etenin urallani, juoksin lapsettomuushoidoissa. Aamuvarhain, kesken työpäivän lounastunnilla klinikalle ja sieltä suoraan työpalaveriin. Onko tämä todella minun elämääni, ajattelin. Niin absurdilta tuo poukkoilu usein tuntui. Ihan kuin olisin ajautunut johonkin epätodelliseen koeputkihedelmöityskaruselliin, joka ei koskaan pysähdy. Voitte varmaan arvata, kuinka kaukaiselta tuo aika nyt tuntuu, kun katselen Musaani…
Päätös lopettaa lapsettomuushoidot oli ehdottomasti elämäni raskain. Mutta olimme tehneet ratkaisun, että jos tietty määrä yrityksiä ei ole tuottanut toivottua tulosta, jatkamme matkaa adoptioon.
Jos yksi sana pitäisi valita kuvaamaan omia toimintatapoja niissä kimuranteissa tienhaaroissa, se olisi: ratkaisu. Liike eteenpäin. Ei jäädä tuleen makaamaan. Viime kevään ratkaisuni jättäytyä työelämästä ja keskittyä lapseni kanssa kulkemiseen oli äärettömän vaikea, mutta lopulta kuitenkin jotenkin kirkkaan yksinkertainen.
Päätöksen tehtyäni sanoin, että toivon löytäväni tien vanhan minäni luo. Olin näet jossakin vaiheessa elämänmyllerrykseni aikana havahtunut siihen, että oikein tuntenut olevani enää sellainen niin kuin ennen. No millainen sitten koin olleeni ennen? Aina se iloinen, positiivinen, hymyilevä, innostunut tyyppi, jolla on suupielet ylöspäin. Minusta oli alkanut tuntua, että minusta oli tullut jotenkin vakavampi.
Nyt tajuan, etten halua enää löytää tuota tietä vanhan minäni luo. Ensinnäkään se ei olisi mahdollista, koska en ole enää se sama ihminen, jota ikävöin. Ja toiseksi, koska tajusin, että tuo mahdoton pyrkimys tuottaisi vain hämmennystä ja stressiä, pyrkimyksessä ei olisi mitään mieltä. Olen ensimmäistä kertaa nyt sanonut ääneen enkä vain mielessäni, että taidankin mielelläni olla se vakavampi minä. Erityisesti lapsen myötä, mutta muutenkin, elämän paradoksaalisuus on näyttäytynyt entistä väkevämpänä. Olen luopunut, tehnyt surutyötä, ottanut etäisyyttä rakastamaani toimittajan työhön. Samalla tuntuu, että olen kokenut rakastavuuden läsnäolon elämässäni voimakkaammin kuin koskaan. Vastakohdat kukoistavat: haurauden ja jonkinlaisen, no, vahvuuden tunne, tulevaisuuden edessä tuntemani epävarmuuden ja toisaalta tyyneyden tunne… Missä ne uudet intohimot ja merkityksellisyyden kokemukset adoption ja vanhemmuuden lisäksi ovat, sen aika näyttää.

Eläköön luovuus ja tuho
Julkaistu: 21.08.2011 | 22:04 |

Tärskäytän viinilasin vahingossa liesituulettimen kulmaan, kun nostelen puhtaita astioita koneesta kaappiin. Plinngh, lasi helähtää ja sirut lentävät kaaressa keittiön lattialle.
Näen kuinka poikani silmissä hehkuu lumous. ”Mitä tapahtui äiti? Mikä lasille tuli?” hän kysyy kiihtyneenä. Minä tunnistan tapahtuneessa viipymättä siivottavan vaarallisen sotkun, poikani kiehtovan arvoituksen. Kiirehdin peruuttelemaan häntä pois keittiöstä, älätuletännenyt, äläotaaskeltakaan, muutentuleepipi. Lakaisen kiireesti sirpaleet kasaan, kun poikani edelleen pohtii lasin yhtäkkiä toiseksi tullutta olemusta ja minun motiivejani: ”Miksi siitä tuli sirpaleita? Äiti, miksi sinä hajotit sen lasin?”
Tämä arkinen tapahtuma palasi mieleeni, kun luin Jukka Laajarinteen kirjaa Leikkiminen kielletty (Atena). Aiemmin muun muassa kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus tuttu Laajarinne sivaltaa tässä uutukaisessaan ärhäkästi meidän aikuisten pyrkimystä kontrolloida koko ajan lapsiamme. Laajarinne kysyy: Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa?
Esimerkkejähän riittää. Meidän mielestämme lapsi käyttäytyy usein arvaamattomasti. Se herättää levottomuutta ja ärtymystä. Lapsi on äänekäs, liikkuva, monitahoinen, yllättävä olento, jonka luovuus on usein luonteeltaan myös tuhoisaa toimintaa. Mutta hetkinen. Eikö juuri tätä peräänkuuluteta työelämässä: kykyä ajatella rajat rikkovasti? Ja silti me olemme taipuvaisia torpedoimaan nämä idut jo elämän alkutaipaleella. Älylliseen uteliaisuuteen kannustamisen sijasta tarjoilemme rutiininomaisesti vain yhden oikean vastauksen. Totisuus, järkevyys ja suorituskeskeisyys jyräävät leikkisyyden ja luovuudella surffailun.
Nyökyttelen tämän Laajarinteen pohdinnan äärellä: Uskallan väittää, että kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta. Jos ihminen ei aikustuessaan kasva kohti vapautta, niin millä aikuistuminen voidaan ylipäätään perustella myönteiseksi ilmiöksi?
Ei ihme, että lumoudumme lastemme kyvystä temmata meidät ainakin hetkeksi olemaan läsnä. Ei ihme, että mindfulnes-taitojen opettelu on niin suosittua juuri tässä ajassa. Mutta aivan liian usein meillä vanhemmilla on varmasti kiire huitoa tuo mahdollisuus ihan tavallisessa arjessa syrjään. Laajarinne jatkaa: Kasvatuksessa nykyisyys ja läsnäoleva uhrataan sille, mitä ei ole. — Hyvin kasvatettu ihminen on alati tietoinen keskeneräisyydestään, tulevaisuussuuntautunut ja siksi kiireinen ja levoton.
Lapsi osaisi ja haluaisi elää nykyhetkessä ja siinä mitä jo on, mutta aikuiset pyrkivät langettamaan hänet omaan joukkoonsa, ikuisuudesta ajallisuuteen ja kuolevaisuuteen, venyttämään hänen mielensä niin, että se ulottuu samalla kertaa menneisyydestä tulevaisuuteen. — Lapsen ja aikuisen välisistä konflikteista melkoinen osa kumpuaa juuri ajattomuuden ja ajallisuuden välisestä ristiriidasta: lapsella ei olisi kiire minnekään, vaan mikä tahansa ärsyke tässä ja nyt saattaa tuntua kiinnostavalta ja pysäyttävältä.
Ai niin, Laajarinteen kirjasta löysin lohduttavaa faktaa. Tunnen olevani niin hidas, siis myös henkisesti, tokaisin miehelleni erään kerran, kun kuuntelin lapsemme tajunnanvirtaa. No, synapsien eli hermosolujen välisten liitosten määrä on mahtavimmillaan 2-3-vuotiaana ja aivojen aineenvaihdunta on kiihkeimmillään 3-5-vuotiailla. Ihmekö tuo, jos tuntee oman aivokapasiteettinsa vähän rajoittuneeksi. Aika monta synapsia kun on jo matkan varrella hävinnyt.

Sitä iloa omasta sienipaikasta
Julkaistu: 22.08.2011 | 13:47 |

Kotiuduimme Musan kanssa juuri mummolasta Jyväskylästä. Menomatkaksi istahdin junaan ensimmäisen kerran sitten varmaan opiskeluaikojen, ja tällä kertaa paljon parjattu VR keräsi kyllä kiitoksia minulta. Perhehytissä alkumatka sujui leppoisasti ja puolessa välissä kapusimme sitten vaunun yläkertaan leikkivaunuun. Sieltä löytyi Musalle leikkikavereita ja minulle keskustelukaveri, toinen äiti, joten reilun kolmen tunnin junamatka meni nopeammin kuin olin uskonutkaan.
Matkaseurana olivat myös Sakke, Viiru ja Nappi. Nämä vekkulit pehmot ovat kummien kesätuliaisia Ikeasta.
Mummolassa tuli pistäydyttyä taas pihan ja metsän aarreaitassa. Punaisten ja mustien sijaan poimin tällä kertaa marjapuskista vihreitä herukoita, jotka ovat minulle itselleni uusi tuttavuus. Ne kasvavat pensaissa samanlaisissa harvoissa rykelmissä kuin mustaherukat, mutta vihreiden lehtien seasta niitä on vähän vaikeampi bongata kuin mustia sukulaisiaan. Vihreät herukat muistuttavat myös kooltaan ja maultaan serkkujaan. Maku on pehmeä, mutta aavistuksen kirpsahtava, aivan kuten mustaherukassa.
Kotona pyöräytin herukoista helppoa vaniljamurua. Annosastioina saivat toimia lasit, joiden pohjalle murustelin pari digestive-keksiä. muscovadosokeria ja mantelirouhetta. Päälle lapoin herukka-vaniljakastikevaahdon. Herukat pirskahtelivat mukavan kirpeästi muuten makeassa jälkiruoassa.
Heti kun aurinko kuivatti sateen kostuttamaa maata, suuntasin veljeni vaimon kanssa sienimetsään. Olen niin yltiöonnellinen siitä, että minullakin on nyt ne muutamat varmat sienipaikat, joista yleensä löytää suosikkejaan, tällä kertaa mustatorvisiniä. Vaikka mustatorvisienien kuvataan usein kasvavan suhteellisen valoisissa koivikoissa ja rehevissä lehtometsissä, omat paikkani ovat vanhoissa pimeissä kuusimetsissä. Mutta niissä on pohjalla pehmeä sammalpeti, jossa mustatorvisieni näyttää viihtyvän vuodesta toiseen. Se onkin kuulemma kovin paikkauskollinen tapaus.
Mietin sammaleikossa kyykkiessäni sitä, millaisen riemu sisällä läikähtääkään, kun bongaa metsän aluskasvillisuuden keskeltä sieniä. Tuli mieleen, että tuo löytämisen ilo varmaan periytyy jostain evoluution alkuhämärästä saakka. Sienisilmä muuten kummasti aina terävöityy reissun edetessä: aluksi tuntuu, että eihän niitä missään ole ja sitten kun löytää muutaman, huomaa että likipitäen seisoo ison sienirykelmän päällä.
Laitoin kotona sienet kuivamaan, mutta nappasin muutaman tuoreen torviskeittoon. Tein tällä kertaa itämaisen version sopasta: sienien (noin 5 desiä) kumppaneiksi lisäsin tällä kertaa sipulia, omenaa, pari teelusikallista currytahnaa sekä purkillisen kookosmaitoa. Maut erottuivat keitosta mukavasti, mutta seuraavalla kerralla laitan himpun enemmän sieniä, jotta se nousee vielä selkeämmin keiton kuningattareksi.

Adoption mullistavin oivallus
Julkaistu: 23.08.2011 | 22:10 |

Oma adoptiopolku palasi mieleeni, kun keskustelin viikonloppuna pitkään adoptiosta erään rakkaan ihmisen kanssa. Polkuja on yhtä monia kuin meitä perheitä, eikä mitään yksiselitteisiä neuvoja voi antaa. Yhteistä on kuitenkin se, että tuon pitkän prosessin aikana jokainen meistä adoptiovanhemmista pohtii moraaliaan ja motiivejaan monen monituista kertaa. Aikaa nimittäin on.
Meillä Musan odotus kesti aika tarkkaan kolme vuotta, laskettuna ensimmäisestä soitosta adoptioneuvontaan siihen hetkeen, kun Musa saapui Suomeen. Tuossa vaiheessa, kun soitin neuvontaan, vuosia jatkuneet lapsettomuushoidot olivat loppusuoralla. Hoidoissa oli edetty kevyemmistä yhä kovempiin. Olimme kuitenkin etukäteen päättäneet, että jos toivottu raskaus ei ala tiettyjen yritysten jälkeen, valitsemme perheenperustamistoiveissamme sen toisen tien, adoption.
Olimme pariskunta x eli meidän lapsettomuuteemme ei vuosienkaan jälkeen löytynyt mitään selkeää syytä. En tiedä, kumpi sitten olisi raskaampaa, tuntea tuskaa siitä, että oma keho jäi ikuiseksi arvoitukseksi vai surra nimettyä, diagnosoitua syytä lapsettomuuteen. Suru on joka tapauksessa äärettömän syvä.
Muistan vieläkin kirkkaasti, missä istuin, mitä tein, millainen ilma ulkona oli, kun todeksi oli tullut se pelkäämäni hetki, ettei se viimeinenkään kerta ollut tuottanut toivottua tulosta. Olin puhunut lääkärimme kanssa, joka oli sitä mieltä, että kannattaisi vielä hyvinkin yrittää, vaikka raskauden todennäköisyys kävi koko ajan yhä ohuemmaksi. Aika juoksi, hoitoihin oli huvennut vuosia. Tuolla elämäni raastavimmalla hetkellä mieli kääntyi vielä kerran hetkeksi: entä jos sittenkin vielä…
Mutta onneksi oli se päätös, johon olimme sitoutuneet. Josta pitää kiinni, kun yksi tie oli käpertynyt umpikujaksi. Selkeä, harkittu päätös, vaikka tuskallisimmalta ikinä tuntuva. Luovuimme yhdestä toiveesta, jotta pystyimme antamaan toiselle toiveelle mahdollisuuden kasvaa.
Sillä minua oli jo jonkin aikaa painanut ajatus siitä, että olin pelannut muutaman kuukauden kaksilla korteilla. Toivo biologisesta lapsesta eli yhä heiveröisenä, ja samalla totuttelimme huikeaan uuteen ajatukseen tuolla jossain olevasta lapsesta, joka tarvitsee hyviä vanhempia. Adoptioneuvonnan alussa kyllä kysytään mahdollisista lapsettomuushoidoista, mutta jokainenhan vastaa kysymykseen omantuntonsa mukaan, asettaa vaakakuppiin oman etiikkansa. Me kerroimme ensimmäisessä tapaamisessa, että hoidot ovat vähitellen hiipumassa.
Aika on valaissut tuosta raastavasta päätöksestä uuden puolen. Paradoksaalista, mutta nyt ajattelen sitä myös elämäni onnellisimpana. Oli lohdullista ja voimaannuttavaa huomata, kuinka adoptiolapsemme alkoi tuon päätöksen jälkeen välittömästi saada tilaa mielessämme. Kasvaa meidän lapseksemme. Aloin kirjoittaa hänelle, aloin tuntea hänet koko ajan yhä todellisemmaksi.
Adoptioprosessin aikana tulimme tietoiseksi myös siitä tärkeimmästä oivalluksesta tulevan lapsemme kannalta. Adoptiohan alkoi meidän toiveestamme saada lapsi. Aluksi ja vielä pitkään oman lapsuuden, parisuhteen, terveyden ja talouden penkominen neuvonnassa tuntui vuoroin käsittämättömältä, vuoroin raivostuttavalta. Mutta jossain vaiheessa tajusin, mikä tuossa neuvonnassa meille oli niin arvokasta: puhuminen ja valmistautuminen sitä kautta antamaan lapsellemme hänen tarvitsemansa rakkauden (olette varmaan huomanneet tuon ääneen puhumisen voiman: kun ajatuksensa muotoilee sanoiksi, ne muuttuvat kerta kerralta selkeämmiksi ja painavammiksi). Puhuminen raivasi meihin tilaa.
Kunnes, en tosin tarkalleen enää osaa jäljittää missä vaiheessa neuvontaa, se tärkein palanen loksahti paikoilleen: kysehän on siitä, että lapsi saa hyvät, turvalliset ja luotettavat vanhemmat. Katse oli kääntynyt oman navan (lapsettomuushoidoissa ihan konkreettisesti) ympärillä vellomisesta siihen, mikä on tärkeintä lapsemme näkökulmasta. Että hän tarvitsee meidät kokonaisina. Ansaitsee kaiken meissä.

Kokkaus päihitti pihaleikit
Julkaistu: 25.08.2011 | 13:54 |

”Ajatelkaa, miten iloisia saatte olla siitä, että Musa syö ihan niitä samoja ruokia kuin te. Ei tarvitse erikseen tehdä aikuisten ruokaa ja lapselle nakkiperunoita.” Istuimme syömässä meillä ystävien kanssa, ja Musa maiskutteli pöydän päässä illan antimia kanssamme.
En mitenkään erikseen ollut koskaan ajatellut, että mahtavaa, kun näin on. Mutta niinhän se menee, että kun joku toinen asian sanoo ääneen, sitä havahtuu ihan eri tavalla. Minä havahduin iloitsemaan siitä, että olemme Musan ottaneet mukaan keittiöön kokkailemaan heti, kun asianosainen on ollut kynnellekykenevä siellä puuhailemaan. Ja nuo yhteiset hetket keittiössä ovat olleet kyllä antoisia. Mitä siitä, että välillä työtarpeet lentelevät ohi kulhoista ja kattiloista. Olen tosi iloinen siitä, että voin näin lapselleni siirtää ruokaan liittyviä, tärkeiksi kokemiani arvoja. Hän näkee, mistä aineista se ruoka oikein syntyy, oppii nauttimaan pienestä pitäen yhdessä kokkaamisesta ja tuntee ylpeyttä siitä, että on osallistunut itse omalla lautasella olevan ruoan tekemiseen.
Tänään kokkailimme lapsiperheen perussapuskasta eli lasagnesta puhdikkaan kasvisversion, pinaatti-juustolasagnen. Hyvä kaveri huuteli ikkunasta Musaa pihalle, mutta kokki keskittyi täysillä fetan murusteluun ja totesi lähtevänsä sitten pihaleikkeihin, kun ruoka on valmista. Olin ylpeä pikkujätkästäni.
Kas tässä lasagnen ohjekin.

Pinaatti-juustolasagne
50 g voita
2 rkl vehnäjauhoja
6-7 dl maitoa
150 g tuoretta pinaattia
ruukullinen basilikaa
250 g ricotta-juustoa
200 g fetajuustoa
lasagnelevyjä
3-4 valkosipulinkynttä
suolaa
pippuria

Huuhdo pinaatinlehdet, poista niistä kovat lehtiruodot. Silppua lehdet. Silppua basilika. Kuori ja pilko valkosipuli.
Valmista sitten kastike. Sulata voi kattilassa, lisää vehnäjauhot ja sitten maito huolellisesti sekoittaen. Keittele kastiketta muutama minuutti (muista hämmentää sitä riittävän usein, ettei maito kärvähdä). Sekoita pinaatti, basilika ja valkosipulinkynnet kastikkeeseen. Mausta suolalla ja pippurilla.
Lorauta vuokaan hieman öljyä (itse tykkään käyttää saksanpähkinäöljyä) ja latele vuokaan vuorotellen pinaattikastiketta ja lasagnelevyjä. Lusikoi ricottaa ja fetaa kerrosten väliin. Jos haluat, voit ripotella päälle vielä hieman juustoraastetta.
Paista lasagnea 200 asteessa 40-45 minuuttia.

Moi, olen menossa toiseen suuntaan
Julkaistu: 26.08.2011 | 21:43 |

Sanotaan, esimerkiksi perheen perustamiseen liittyen, että alat nähdä yhtäkkiä ympärilläsi ihmisiä, jotka ovat samassa elämänvaiheessa. Bongaat raskaana olevia naisia, sitten lastenvaunuja työnteleviä perheenäitejä.
Varmasti näinkin. Mutta itse havahduin tässä taannoin lähijunassa istuessani ihan toisenlaiseen ajatukseen. Useinhan ne oivallukset tulevat arkipäiväisissä tilanteissa. Niin tämäkin. Musa istui rattaissaan, ohi hujahti toiseen suuntaan menevä lähijuna. Ajatus leimahti nopeasti, kirkkaasti: minun elämäni on menossa päinvastaiseen suuntaan kuin muiden. Selitän hieman: silloin kun itse viuhdoin vielä opiskelijana ja vähän myöhemmin työelämässä, monet läheiset ystäväni saivat lapsia. Heidän pienokaisensa ovat nyt ylioppilaita ja ripille päässeitä, minulla on pieni uhmaikäinen. Eikä tässä kaikki. Samoin monet vähän nuoremmista ystävistäni ja tuttavistani, joilla on pieniä lapsia, palailevat juuri tänä syksynä takaisin töihin.
Se tuntuu… kyllä, haikealta. Tunnistan jonkin suuren vierauden ja epävarmuuden tunteen, sellaisen jota en ole aikoihin niin vahvana kokenut. Mutta samalla olen tätä enemmän kuitenkin vakuuttunut siitä, että minun paikkani on juuri tässä. Juuri nyt. Kulkea lapseni rinnalla tätä ainutlaatuista vaihetta. Työhön minulla aina liittynyt kunnianhimo lepää nyt jossain taka-alalla. Olen levollisempi, vaikka ensimmäistä kertaa koko aikuisiälläni minulla ei ole selvää suunnitelmaa (mutta ei myöskään stressiä) siitä, mitä teen seuraavaksi. 43-vuotiaana!
Olen ollut aikamoinen elämänhallintaoppaiden suurkuluttaja viimeisen parin vuoden aikana (vaikka sitä ennen en kokenut oikein minkäänlaista tarvetta perehtyä niihin). Niistä tarttuneista ohjeista yksi parhaista on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: listaa elämänarvosi järjestykseen ja mieti sitten, elätkö niiden näköistä elämää. Itse koin, että työssä ollessani juuri tällä kohtaa jokin hiersi. Sanoin yhtä ja tein toista. Nyt koen, että arvoni ovat myllertyneet tavalla, jota en olisi osanut aavistella vielä silloinkaan, kun saimme tiedon Musasta.
Suosittelen tähän liittyen muuten lämpimästi luettavaksi tamperelaisen työterveyspsykologin ja psykoterapeutin Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirjaa, joka käsittelee psykologista joustavuutta. Lyhyesti sanottuna psykologinen joustavuus tarkoittaa kykyä toimia tietoisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Huimasti yksinkertaistaen perusperiaate on: ole läsnä, hyväksy omat kokemuksesi ja sitoudu arvojesi mukaiseen elämään. Psykologista joustavuutta on myös kyky luopua asioista, jos ne eivät palvele omia arvoja. Tästä löydät lisää Pietikäisen ajatuksista. Pietikäinen on laajentanut hyväksymis- ja omistautumisterapiaa myös parisuhteeseen: uutuuskirja Joustava mieli parisuhteessa on tullut painosta nyt elokuussa.
Niin, takaisin tuohon varmuuteen. Siihen liittyy eräs tärkeä arvo, jonka koen saaneeni mukaan omilta vanhemmiltani. Ja jonka toivon siirtäväni myös lapselleni. Minä kun olen aina saanut elää omassa tahdissani. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, etten ole koskaan joutunut kokemaan paineita sellaista odotuksista kuin: nyt sinun pitäisi tässä iässä ja/tai elämänvaiheessa tehdä sitä tai tätä. Tiedättehän nämä klassikot: Eikös sinun jo pitäisi… Oletteko jo suunnitelleet… Eikös sitä lasta jo…
Ja niinhän on, että jaettu ilo on aina moninkertainen. Nyt kun olen tästä omasta elämänmuutoksestani kertonut, minut on yllättänyt se aito ilo, jonka kanssaihmiset ovat pukeneet sanoiksi. Niin läheiset kuin uudet tuttavuudet, niin täällä blogissa (kiitos te kaikki ihanat!) kuin vaikkapa junassa matkalla mummolaan. Lämmin rutistus, lausahdukset: ”Olen tosi iloinen puolestasi” tai ”Kylläpä oli mieltä lämmittävä keskustelu”. Noh, en tiedä mitä sitten olen odottanut – kai ihan sellaista neutraalia jaahas-suhtautumista. Mutta tämä ilo tuntuu ihan sielussa asti.

Keittiöni uusi lemmikki
Julkaistu: 30.08.2011 | 16:55 | minnahietakangas
Yksi tämä kesän suosikkiraaka-aineistani on ollut avomaankurkku. Kerta toisensa jälkeen niin makoisalta maistuvien hölskytyskurkkujen lisäksi olen kokeillut kurkkua näin elokuussa muun muassa moussakassa. Kesäpäivien käännyttyä viileämmiksi tuntui ihanalta nostaa uunista tämä höyryävä muunnelma siitä alkuperäisestä klassikosta.

Kurkkumoussaka
500 g avomaankurkkuja

Jauhelihakastike
400 g (luomu)jauhelihaa
1 rkl öljyä
3-4 valkosipulinkynttä
1 prk tomaattimurskaa
1 dl kuivaa valkoviiniä
kourallinen persiljaa
ripaus kanelia
ripaus mustapippuria
ripaus suolaa

Juustokastike
2 rkl voita
4 rkl vehnäjauhoja
5 dl maitoa
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
hyppysellinen muskottipähkinää
150 g juustoraastetta

Pese ja kuori kurkut. Leikkaa ne pitkiksi, ohuiksi viipaleiksi. Esikypsennä kurkkuja 10 minuuttia 200-asteisessa uunissa.
Tee jauhelihakastike. Kypsennä jauheliha öljytilkassa, lisää hienonnetut valkosipulinkynnet ja persilja, tomaattimurska sekä mausteet. Hauduta miedolla lämmöllä sillä aikaa, kun valmistat juustokastikkeen. Sulata juustokastiketta varten voi paksupohjaisessa kattilassa ja lisää vehnäjauhot. Lisää maito rivakasti koko ajan sekoittaen (itse käytän tässä aina vispilää). Keitä kastiketta miedolla lämmöllä viitisen minuuttia ja lisää sitten mausteet ja juustoraaste.
Lado kurkkuja ja lihakastiketta vuorotellen vuokaan. Levitä päällimmäiseksi kerrokseksi juustokastiketta. Kypsennä 200-asteisessa uunissa 45 minuuttia.

Katsoin autiota hiekkarantaa
Julkaistu: 31.08.2011 | 12:38 |

Nyt sateen ropistessa kattoon tuntuu mukavalta fiilistellä viikonlopun purjehdusretkeä ja katsella sieltä otettuja kuvia. Suuntasimme yön yli -reissulle Inkoon lähettyvillä sijaitsevaan Stora Fageröhön. Vuorotellen ihastelimme kesäpäivän paahdetta (ja ihmettelimme, kuinka vähän veneitä enää oli liikkeellä). Seuraksemme Stora Fageröhön jäi yöksi vain pari venettä.
Olen jossain kuullut saarta kutsuttavan Suomen Rivieraksi, ja kyllähän tuolle katetta löytyi. Elokuun lopun jo hiljentämä kaunis hiekkaranta siellä avautui eteemme. Kuiva kangasmetsäsaari oli jännä poikkeus kalliosaarten joukossa.
Merivesi oli vielä yllättävän lämmintä, mutta virkistävää. Ja tällä rannalla ihastuttavan kirkasta. Illan jo hämärtyessä ja laivakokin ahvenien ja kantarellikastikkeen valmistumista odottaessa pulahdimme pitkälle iltauinnille siskoni kanssa. Tuumasimme, että meressä uiminen on aivan omanlaisensa kokemus; siinä suuren vesialtaan liikkeen tuntee ympärillään ihan eri tavalla kuin järvessä.
Auringon laskettua kukaan meistä ei millään malttanut mennä nukkumaan. Tiedättehän tuon nälkäisen, samalla haikean tunteen: ollaan vielä tässä, nyt on ehkä viimeinen lämmin kesäilta, nautitaan siitä niin pitkään kuin hereillä pysytään. Joten istuskelimme tuntikausia kynttilän valossa (ja Musa makasi selällään) pikku-Repen sitloorassa huikeaa tähtitaivasta tuijottelemassa.
Siinä tähtitaivaan alla puhuimme kokemuksesta, joka yhdistää varmasti jokaista ihmistä. Siitä, kuinka aikuisenakin tunnistaa välittömästi sen saman tunteen, joka lapsena tähtitaivasta katsellessa hulvahti läpi tietoisuuden. Itsestä osana jotain käsittämättömän suurta ja jännittävää.

Riskejä päin
Julkaistu: 31.08.2011 | 22:03 |

Olipas virkistävää lukea Tatu Hirvosen syksyn uutuuskirja Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta. Siinä Hirvonen muistuttaa, että riskit nyt vaan kuuluvat elämään, myös lasten. Mutta niiden eliminoimiseksi ollaan ajauduttu huomaamatta toiseen päähän eli kaikkialla kaikuva turvallisuuspuhe on jyrännyt terveen järjen käytön. Kirjassa on useita pitäisikö tälle itkeä vai nauraa -esimerkkejä tästä, mutta tässä yksi tarina Englannista: Oppilaat tarvitsivat luvan kotoa, jotta saisivat ruokkia ja silittää luokalle lahjoitettua kania. Mitähän hurjaa olisi tapahtunut, jos lupia ei olisi ollut?
Pelkkä riskin olemassaolo siis ohjaa päätöksiä ja toimintaa. Hirvosen tausta – entinen kansantaloustieteilijä, sittemmin kasvatustieteen opiskelija ja kahden lapsen koti-isä – tarjoaa mielenkiintoisen selkänojan aiheen pohtimiseen.
Lähtökohdasta kaikki, olipa kyse vanhemmista, päiväkodin työntekijöistä, ovat varmasti samaa mieltä. Jokainen toimii lapsen parasta ajatellen ja tarkoittaa hyvää. Mutta Hirvosen teesi kuuluu: ne hyvää tarkoittavat kiellot, rajoitukset ja säännöt ovat myös syöneet lasten vapautta. Helpointa puuttumista on sanoa: Älä, ei! Turvallisuuspuhe kaikaa kaikkialla: Puusta voi pudota! Pyöräilykypärän remmiin voi kuristua! Popkorniin tukehtua!
Mietin. Aika monta kertaa sitä huomaan kohtakolmevuotiaan kanssa kiljaisevani: Varo! Pelastusliivit päälle! Voit tippua veteen! Siellä ruohikossa on punkkeja! Älä hyppää sieltä sohvalta! Hei nyt vähän varovasti sen kuperkeikan kanssa!
Seuraavaksi mietin omaa lapsuuttani. Maalla reviirit olivat pienestä pitäen kilometrien laajuisia (no senkin takia kun kaverit asuivat kaukana). Juoksentelin siis kylillä kavereiden luona, könysin puussa poikien kanssa, rakentelin majahökötyksiä metsään. Puuhailin omin päin hevostemme kanssa: hiivin laitumella riimu kädessä niiden perässä, ne yleensä vain näyttelivät iloisesti takakavioitaan ja nakkelivat takapuoltaan ilmaan niin että tanner pölisi. Kun vanhan lastenhoitajamme silmä vältti, riiviöveljeni ja minä talutimme maatalomme tupaan pässin (lapsille se oli ihan kiltti). Ja niin edelleen.
Hirvosen yksi keskeinen viesti on, että riskeillä on myös myönteinen – ja tärkeä – rooli lasten kasvamisessa. Sen sijaan, että varjeltaisiin kaikilta mahdollisilta uhilta, voisimme vaihteeksi miettiä, että riskien kohtaaminen esimerkiksi vahvistaa lapsen kykyä selvitä ja oppia vastoinkäymisistä. Kuulostaa järkevältä minusta.
Mutta onpa vastaiskujakin jo tehty. Villeilyyn ja kaikenlaiseen poikien remeltämiseen kannustaa vaikkapa sellainen opas kuin The Dangerous Book for Boys. Kirjan myyntitraileri löytyy täältä. Aika tuttuja juttuja siellä on jouskarin rakentelusta lähtien… Tyttöjen vastaava opus The Daring Book for Girls kannustaa aktiiviseen remeltämiseen.
Ei, tarkoitukseni ei ole sanoa, että kun ennen kaikki oli niin hyvin. Mutta joka kerta, kun kuvaan omaa lapsuuttani, huomaan kuvaavani sitä turvalliseksi. Mistä se sitten johtuu? Uskoakseni iso merkitys on ainakin sillä, että me saimme olla lapsia, omassa lapsen maailmassamme. Vaikka sen maailman ja aikuisten maailman välinen etäisyys tuntui isommalta, samalla tuntui että vanhempani olivat henkisesti läsnä. Syvät henkilökohtaiset ajatuksensa, työhuolet ja muut aikuisten murheet he pitivät omana tietonaan. Varmasti hekin olivat usein sydän syrjällään turvallisuutemme puolesta, mutta ehkä heillä oli viisautta pitää ne huolet ja pelot piilossa.
Kuuntelin yhden aamupäivän sitten meidän nykypäivän pienten lasten vanhempien puhetta leikkipuistossa. Varo! Varovasti nyt! Voi sattua! Ei sinne! Kysyin siinä Musan pomppiessa trampoliinilla itseltäni: Kannustanko lastani seikkailuun? Vai sanonko rutiininomaisesti mieluummin ”ei” kuin syvennyn leikkiin hänen kanssaan? Kiirehdinkö arvioimaan hänen puolestaan, että ei tuo nyt kuule onnistu (sen sijaan että hän kohtaisi haasteen, toimisi itsenäisesti ja kokisi oivaltamisen iloa)? Haluanhan minä toki, että hän säilyttää elämän- ja opinjanonsa, uteliaisuuden hehkun silmissään, rohkeuden otteissaan.
Kotiin kävellessä se ajatus sitten muotoutui jotenkin tällaiseksi: Jos turvakypärä on päässä vauvasta saakka, kuinka se ensimmäinen kolhu ilman sitä sitten sattuukaan?
Lopuksi poimin tähän Hirvosen kirjasta pari perustelua, miksi ne riskit ovat tärkeitä kehitykselle. Useimpia lapsia riskit viehättävät ja joka tapauksessa he ajautuvat puuhastelemaan sitten itsestään ja/tai keskenään jotain riskaabelia, jos se ei onnistu muuten (allekirjoitan täysillä). Riskien ottaminen kehittää vahvuuksia, joista on hyötyä elämässä: yritteliäisyyttä, seikkailunhalua, sitkeyttä ja itseluottamusta, kykyä sietää epävarmuutta ja vastoinkäymisiä, valmiutta myöntää omat virheensä.
Kuulostaako teistäkin tutulta? Eikös tämä ihan sama päde myös meihin aikuisiin.

Tartu liikuntahetkeen, pieneenkin
Julkaistu: 05.09.2011 | 21:16 |

Onko teilläkin joskus pyörinyt mielessä ihmetys: liikun aktiivisesti, mutta minkä ihmeen takia tavoite ei ahkerastakaan treenaamisesta huolimatta tunnu tulevan lähemmäs? Siis olipa se tavoite aerobisen kunnon petraaminen, kroppaan vaivihkaa ilmestyneiden lölleröiden kiinteyttäminen tai liikkuvuuden lisääminen niin, ettei näyttäisi kehonhuoltotunnilla ihan rautakangelta.
Nyt kun olen taas ehtinyt viime aikoina kuntoilla paljon enemmän (niin ihanaa!) kuin työelämässä ollessani, olen alkanut vähän tarkkailla omia tapojani. Siis ihan niitä arkisia liikkumisen ja jämähtämisen rituaaleja. Häkellyttävän vertailukohdan tarjoaa Musa-poikani, joka ikäistensä lasten tavoin on silkkaa liikettä aamusta iltaan. Siitä hetkestä kun hän alkaa venytellä itseään unesta vähitellen valveille siihen hetkeen saakka, kun hän vetää illalla viimeiset pyrähdykset sängyssä.
Katsotaanpa. Vaikka sellaista maanantaita kuin tänään, jolloin liikettä kertyi minullakin mukavasti, niin Musan kanssa aamulenkillä ja pihaleikeissä kuin sitten illalla ryhmäliikuntatunnilla. Musan kanssa ulkoilmassa kävelen, kyykin, nostan ja pyrähdän perään. Mutta, rehellisesti: ison osan ajasta jämähdän paikoilleni seisomaan.
Kohtakolmevuotias sen sijaan ei kävele montaakaan askelta koko päivän aikana. Hän juoksee, pomppii, kurottaa, kaatuu, nousee varpailleen, punnertaa, potkii vimmatusti leikkiautoaan vauhtiin, tekee kuperkeikkoja sohvalla, pinnistää sohvan selkänojaa vasten seisomaan päälleen. Ylä- ja alakerran välissä portaita taiteillessaan hän ei kahta kertaa mene niitä samalla tavalla, vaan muuntelee etenemistapoja loikkimisesta kyykkyyn ja ylös -pinnerryksiin portaalta portaalle. Nyt kaksi päivää hän on hehkunut ajointoa aamusta iltaan: apupyörillä varustettu minifillari ei juuri lakisääteisiä lepohetkiä saa ulkoportaidemme kupeessa.
Noh, itse sitten kurvasin tosiaan tänään illalla ryhmäliikuntatunnille. Pysähdytäänpä hetkeksi kohtaan, jossa sompailen parkkihalliin. Kuka nostaa kätensä ylös, jos kysytään, haluatko useimmiten parkkeerata autosi siten, että kävelymatka olisi mahdollisimman lyhyt? Minä ainakin nostan: jumppapaikan parkkihallissa etsi katseellani sitä lähinnä liikuntakeskukseen vievää ovea olevaa parkkiruutua. Vaikka vähän kauemmaksi pysäköidessä säästäisi paitsi hermoja ja aikaa, myös saisi liikuteltua jalkojaan enemmän.
Seuraava tsekkauspiste: tunnin alkua odotellessa. Antakaapa kun sohaisen vähän arkaan paikkaan meitä aktiivisiksi itseään kuvailevia liikkujia. Kuinka moni jumppatunnin alkua odotellessaan tekee jotain: vähän venyttelee, käy polkemassa kuntopyörää tai crosstraineria? Ani harva. Salissa opettajan viritellessä musiikkia kurkistan selkää venytellessäni ympärilleni: kuinka moni liikuttaa ja lämmittelee kehoaan? Ehkä pari.
Tähän on tultu. Me olemme alkaneet odottaa, että meitä liikutetaan. Että tulee joku – personal trainer, jumppaohjaaja, juoksuvalmentaja – joka sanoo, mitä ja miten tehdä. Vaikka kuntoilemme enemmän kuin koskaan, liikumme silti vähemmän kuin koskaan. Elämäntapamme on jähmettynyt liikkumattomaksi. Ei ole ihme, jos paino ei putoa tai keho kiinteydy, kun lyhyiden liikuntarykäisyjen vastapainona vaakakupissa painaa istuskeleva arkemme.
Sama aihe puhutti meitä viikonloppuna pihatalkoissa. Olimme lupautuneet ystäville pihan laatoitusta tekemään. No eipä tarvinnut sen päivän aikana lihaskuntotunnin perään haikailla. Sen asian ajoi kivien nostelu, kanniskelu, pinoaminen ja paikoilleen asettelu. Plus ne kaikki lukuisat muut työvaiheet, jotka tarvitaan pihakiveyksen viimeistelyyn. Ystävämme olivat jo pari viikkoa kuitanneet liikuntatarpeen takapihallaan kuoppaa kaivellen. Sykemittarit osoittivat kuulemma ihan hurjia kalorinkulutuslukemia, 3 000-4 000 kcal per piharemonttipäivä. Ja kyllä sen huomasi itse kukin talkooiltana ruokapöydän ääressä: eipä muuten tuntunut missään täytenä olona, tuhti syksyinen annos eli muhkea T-luupihvi ja uunijuurekset. Ja salaatti ennen ja juustokakku päälle. Ynnä muuta pientä kahvin kanssa.
Taidanpa luvata itselleni liikuttaa kehoani vähän enemmän ennen jumpan, juoksulenkin ja ratsastustunnin alkuakin, käyttää ne parikin minuuttia ilokseni. Silläkin uhalla, että vaikutan sitä jumpan alkua odotellessa jotenkin ärsyttävän hikipingolta.

Ihan noviisina joogakurssille
Julkaistu: 06.09.2011 | 21:51 |

Ai että. Odotan jo ihan intona viikonloppua. Sain nimittäin tilaisuuden tutustua brittiläisen joogaohjaajan Helen Noakesin workshopiin Helsingissä 10.-11.9. Otin tietysti heti kutsun vastaan! Helen pitää lauantaina ja sunnuntaina päivällä Helsinki Day Spassa ja molempina iltoina Joogasali Asanassa. Day Span joogaviikonlopun ohjelman löydät täältä ja Asanan lempeiden joogailtojen aikataulut täältä. Day Span rentouttavassa Body Holiday -viikonlopussa on ohjelmassa myös muiden opettajien tunteja ja luentoja.
Itse olen ihan noviisi joogassa. Olen kokeillut sitä vain muutamia kertoja, muun muassa hot joogaa. Mutta tänä syksynä olen käynyt muun muassa joogasta vaikutteita ottaneella kehonhuoltotunnilla omassa kuntokeskuksessa, joten hetki on otollinen. Vaikka tunnen olevani enemmän sellainen adrenaliinipiikkiä ja vauhtia janoava liikkuja, olen varsinkin iän myötä nyt huomannut kuinka keho kiittää keskittyen tehdyistä kehon ja mielen lajien harjoituksista. Ja uteliaisuuteni herää aina, kun on mahdollisuus tutustua johonkin itselle uuteen liikuntamuotoon!
Helen Noakesin tuntien luvataan sopivan ihan aloittelijoillekin. Kävin kurkkaamassa hänen nettisivujaan, joilla kerrottiin hänen filosofiansa pohjautuvan Vanda Scaravellin opetuksiin. Scaravelliltä on siteerattu hänen kaunista lausettaan: Liike on kehon laulu. Noakes on harjoittanut klassista hathajoogaa 18 vuotta. Hänen matkansa alkoi Australiassa iyengarjoogan parissa. Nykyisin Noakes kiertää opettamassa ympäri maailmaa joogaa ja muita kehoterapiamuotoja, muun muassa intialaista chavuttihierontaa sekä kuumakivihierontaa.
Viikonlopun kurssien järjestäjät tiesivät kertoa, että Noakes lähestyy asanoita eli joogasentoja hengitystekniikoiden kautta, jotka auttavat selkärankaa rentoutumaan. ”Tämä antaa mahdollisuuden kasvuun maasta ylöspäin, spiraalien ja aaltojen kautta.” Opetuksen luvataan olevan helposti lähestyttävää, lempeää, henkilökohtaista ja rytmikästä.
Tässä vielä kuvaus Day Span kurssista:

Uudistava joogapäivä
”Lauantaina vapautamme hengitystä ja tulemme tutuiksi selkärankamme kanssa. Saat mukaasi harjoituksia jotka auttavat sinua lisäämään tietoisuutta omista asentotottumuksistasi. Herättelemme jalkapohjia, jotta ymmärrämme kuinka voimme päästää kehon jännityksiä lävitsemme maahan. Joogan avulla voit löytää balanssin ja tulet jälleen kotiin omaan kehoosi.
Tutustumme myös voimauttaviin käsimudriin, jotka auttavat keskittymisessä kurssin jälkeenkin. Lounaan jälkeen kuulemme Scaravellin inspiroivasta ja luovasta joogafilosofiasta, jonka jälkeen jatkamme dynaamista iltapäiväharjoitusta. Luennon pitää suomeksi joogaohjaaja Meri Mort.”

Syvenny kehosi aaltoihin ja spiraaleihin
”Sunnuntaina opimme kuinka selkärankamme rakastaa avautumista ja luonnollinen ryhtimme pääsee tulemaan osaksi meitä spiraalien ja aalto-harjoitusten kautta. Sunnuntai on erittäin ravitseva ja täynnä hoitavaa energiaa sekä klassisia jooga-asanoita. Lopetamme viikonlopun harjoitukset suomenkieliseen mielikuvarentoutukseen, joka syvän levon kautta virkistää ja uudistaa.”

Ja vielä Asanan lempeästä iltakurssista:
”Kurssin joogaharjoitukset ovat lempeitä tutkimusmat¬koja. Uudistumme syvän levon ja asentotietouden he¬rättelyn kautta. Tutkailemme kuinka löydämme levon asanassa. Koemme kuinka uudenlaista kehoyhteyttä, samalla kun selkärankamme ja koko olemuksemme hiljentää tahtia. Viikonlopun aikana käytämme mieli¬kuvia, kipua poistavaa spiraaliliikettä ja hellimme sel¬kärankaa syvien hengitysten myötä. Teemme tilaa kehoon lempeiden asanoiden kautta, jotta tiedostamme kuinka voimme kohdata maan ja antautua painovoimalle. Etsimme rentoutu¬misen kautta kosketusta hiljaisuuteen ja henkilökoh-taiseen uudistumiseen. Päätämme päivät suomenkie¬liseen jooga nidraan, mielikuvarentoutukseen.”
Eikä tämä syksyn tutkimusretkeily joogaan tähän jää. Olen lähiaikoina menossa tutustumaan myös saunayogaan. Postaus luvassa siis myös saunajoogakokemuksista!

Keho tuli kotiin (ja mieli)
Julkaistu: 11.09.2011 | 18:30 |

Terveisiä brittiläisen joogaohjaajan Helen Noakesin workshopista, joka pidettiin nyt viikonloppuna Helsinki Day Spassa. Itse ehdin mukaan kaksipäiväiselle kurssille vasta puolivälissä eli tänään, eilinen kun meni matalalentona aamusta iltaan Musa-poikani 3-vuotissynttäreiden merkeissä.
Minullahan ei ole lainkaan joogaajan taustaa, mitä nyt pari kertaa olen testannut hot joogaa ja käynyt kuntokeskusten joogahenkisillä kehonhuoltotunneilla. Mutta juuri siksi ajattelinkin olevani hyvä koekaniini välittämään aloittelijan ruohonjuuritason tuntemuksia tästä kurssista.
Helenin jooga on italialaisen Vanda Scaravellin inspiroimaa. Scaravelli aloitti joogaamisen vasta nelikymppisenä, joten ajattelin, että eiköhän minullakin ole toivoa, jos sytyn joogalle vielä näin vanhemmalla iällä. Etukäteen minua innosti Scaravellin luokse kutsuva asenne, sillä Scaravellin inspiroima joogasuuntaus rohkaisee ketä tahansa aloittamaan: taipuisia ja jäykkiä, niin hyvässä kuin vähän huonommassakin kunnossa olevia, nuoria ja vanhoja (itse Scaravelli joogasi löytämieni lähteiden mukaan 90-vuotiaaksi).
Joogakurssilla opin ihan ensimmäiseksi kolme sanaa: breath, ground, spine. Kaikki tekeminen kiertyi siis selkärangan, hengityksen ja maahan juurtumisen ympärille. Siksi aamupäivän sessio alkoikin keskittymällä jalkateriin. Kuinka huonosti tunnenkaan näitä tärkeitä kavereitani tai pidän niiden hyvinvoinnista huolta, mietin hieroessani jalkapohjieni auts-paikkoja (niitä oli paljon). Omistimme jaloille ihanan paljon aikaa.
Odotin, että olisimme heti aloittaneet asanoihin kiertymisen, mutta aamupäivän aikana Helen rohkaisikin ravitsemaan kehoa täysin toisenlaisella tavalla. Aluksi nimittäin opettelimme käyttämään kallisarvoisia jalkateriämme kävellen. Kyllä, luitte oikein. Aluksi otimme hitaita askeleita tukeutuen mielikuvaan, että jalkaterämme jättävät jäljen märkään hiekkaan. Keskityimme huolella askeleiden ottamiseen: pieniä askelia hallitusti siten, että jalkaterä laskeutui vaihe kerrallaan alustaan. Näin askeltaen juurruimme alustaamme ja tutkimme salia ristiin rastiin. Vähitellen Helen rohkaisi lisäämään askellukseen erilaisia mieleen tulevia käsien liikkeitä, asanoita tai ylipäätään erilaisia asentoja. Jalat edellä tehtyjen tutkimusretkien jälkeen vuoron saivat eri kehonosat: ”Kuvitelkaa, että etenette kädet edellä! Selkärangalla tunnustellen! Takapuoli!”
Keho suli liikkumaan musiikin tahdissa, syke kohosi ja hiki nousi pintaan. Ja mikä parasta: huomasin, että tämä vapautti ja rentoutti omaa kehoa sen jännityksistä ihan selvästi. Samalla se oli myös tosi kuplivaa ilonpitoa. Sain siis heittää hyvästi mielikuvilleni joogakurssista vain keskittyneenä asanoihin pinnistelynä.
Niiden asanoiden vuoro oli sitten iltapäivällä. Helenin rento, lempeä ja huumorintajuinen tapa ohjata sai minut uppoutumaan harjoitteluun intensiivisesti – ja suupielet ylöspäin. Tuntui, etten pakottanut kehoani joustamaan ja kurottautumaan eri asentoihin, vaan tutkiskelin sitä enemmän ystävällisesti: menisitköhän, taipuisitkohan tänään. Päivän edetessä oli mahtavaa havaita kehossaan, kuinka se vähä vähältä avautui enemmän. Keho tuntui yhtä aikaa harjoittelun uuvuttamalta, mutta energiseltä ja virkeältä. Ja tämä oli uutta minulle: kehoni tuntui samalla vahvalta ja pehmeältä. Vahvaksi tunnen itseni useinkin liikkuessani, mutta kehon sulaminen päivän ja asanoiden edetessä pehmeämmäksi oli todella innostava kokemus. ”Kuin keho tulisi kotiin”, Helen kuvasi oivasti.
Ranka, ranka ja jälleen kerran ranka. Helen puhui selkärangasta kiehtovin kielikuvin. Itselleni jäi mieleen tämä: sen sijaan että ruotomme olisi jokin kangistunut keppi, se on elävä, liikkuva elin. Kun ranka liikkuu ja tekee töitä, se herättää koko kehossa piilevän liikeviisauden. Jooga olikin Scaravellille parhaimmillaan ”vaivatonta tanssia hengityksen ja painovoiman kanssa.”
Scaravelli-filosofiassa nämä kolme ”ystävää” ovat jatkuvasti kietoutuneina ja sulautuneina toisiinsa: selkärangan aalto, hengitys ja painovoima. Scaravellin mukaan selkä liikkuu keskeltä samaan aikaan kahteen vastakkaiseen suuntaan: painovoima vetää vyötäröstä alaspäin, jotta voimme vyötäröstä ylöspäin kohota ja venyä vapaasti. Kasvamme kahteen suuntaan kuin puu, jonka juuret ovat kaivautuneet maahan ja oksat kurottuvat taivaaseen.
Minua viehätti Scaravellin ajattelutavassa se mihin joogalla tähdätään: keveyteen, vapautumiseen ja iloon. Samoin se, että hän neuvoi työskentelemään kehon kanssa, ei sitä vastaan. Kirjassaan Awakening the Spine Scaravelli muistuttaakin: ”Älä katso kehoasi kuin vierasta, vaan kuin ystävää.” Tätä myös Helen korosti workshopissaan. Kuvia siitä luvassa lähiaikoina!

Päivä yksi jälkeen joogakurssin
Julkaistu: 12.09.2011 | 21:21 |

Monesti uusien lajien testaamisesta kertominen jää siihen, miltä se laji tuntui. Nyt ajattelin jatkaa hieman elämästä joogakurssin jälkeen: miltä kehossa tuntui ja oliko kenties joitakin oivalluksia jäänyt mieleen Helen Noakesin opetuksesta.
No ainakin oli se tehokasta, oli ensimmäinen ajatukseni aamulla, kun kampesin hereille. Kropassa todella tuntui edellisen päivän joogaaminen, erityisesti alaselässä, takareisissä ja lonkkanivelten koukistajissa. Varsinkin lonkkien seutu muistutteli olemassaolostaan. Kurssilla kun avattiin lonkkia oikein huolellisesti – ja tuntuvasti, sananmukaisesti. Kun pyörittelin Helenin opastuksella ja avustamana jalkaa lonkasta saakka, ähkäisin eräänkin kerran ääneen. Tuon liikkeen löytäminen lonkista saakka muuten oli paitsi jumit paljastavaa, myös tosi vaikeaa. Liikkeen lähteen mieltämiseen piti keskittyä ihan täysillä, jotta liike ei olisi lipsahtanut epämääräiseksi jalan pyörittelyksi.
Keho tuntui tänään pitkin päivää välillä aika jäykältä, joten ajattelin, että hyvää palauttelua on rauhallinen kävely ja jonkinlainen kehonhuoltotunti. Illalla meninkin Elixian Fitness Fusion -tunnille, joka on ottanut vaikutteita muun muassa joogasta ja pilateksesta. Sen sijaan, että olisin tehnyt liikkeet siinä aika nopeassa temmossa, joka kuuluu tunnin konseptiin, tein liikkeet eturivissä omaan, paljon rauhallisempaan tahtiin. Ja se todellakin oli paljon parempi vaihtoehto kropalleni tänään. Samalla ehdin ajatella, miksen malta useammin tehdä niin (onneksi ohjaaja kannusti tunnin alussa tekemään omaan rytmiin). Kehohan tuntuu hyvin erilaiselta eri treenipäivinä: välillä se on taipuisa ja vastaanottavainen, välillä yhtä kankea kuin juuri pakkasesta otettu jäätelöpuikko. Ja lisäksi olen varma siitä, että oma keho kertoo todella paljon asioita, vaikkapa sille juuri tänään sopivasta treenitahdista, jos sen viesteille vain uskaltaa kallistaa korvansa.
Ainakin seuraavat asiat huomasin kehossa tänään treenin aikana.
1. Tunsin itseni pidemmältä. Kyllä, ja ulottuvammalta. Ihan kuin keho olisi venynyt pari senttiä.
2. Hallittu oli tehokasta. Kun tein liikkeet rauhallisempaan tempoon ja keskittyen enemmän oman kehoni kuunteluun kuin ryhmän tahdissa menemiseen, sain paitsi hallitun harjoituksen, myös erittäin tehokkaan sellaisen.
3. Muistin jalkani. Niitähän Helen Noakes korosti kurssillaan: kuinka paljon olemmekaan velkaa niille. Muistin juurruttaa jalkani huolellisemmin, jotta ne voisivat välittää minulle tietoa alustasta ja saisivat mahdollisuuden tukea minua kunnolla tasapainoliikkeissä.
4. Liike kulki varpaista sormiin saakka. Näin tapahtui muutaman kerran esimerkiksi kylkeä venyttävissä kurotuksissa lattialla. Liike ei tuntunut vain kyljissä, kuten tavallisesti, vaan selkeästi koko kehokaaren pituudelta. Sillä kohtaa sydän hyppäsi iloisesti.
5. Selkäni tuntui leveämmältä ja rintakehä avoimemmalta. Tunnin jälkeen olemus oli luontevalla tavalla ryhdikäs. Usein minulla on näet ratsastaessakin se ongelma, että ojentaudun muka ryhdikkääksi siten, että työnnän rintakehää eteenpäin, mutta samalla alaselkä painuu notkolle. Nyt tunnin jälkeen pukuhuoneeseen astellessa tuntui siltä, että ryhti lähti enemmän siitä, että keskivartalon korsetti oli näpäkässä paketissa.
6. Loppuvenyttelyissä venyin selvästi vaivattomammin, pakottamatta. Saman tuntemuksen olen aiemmin saavuttanut vain hot joogassa lämmön ansiosta.

Porkkanaa ja puolukkaa juhlapöytään
Julkaistu: 19.09.2011 | 15:36 |

Musan synttäreitä edeltävinä päivinä unohduin seikkailemaan pitkiksi toveiksi itselleni uuteen ulottuvuuteen: leivonta- ja kakkublogeihin. Mitä ihania herkkuja ne olivatkaan täynnä. Koska en halunnut perinteistä täytekakkua ruveta syntymäpäiville väsäämään, päädyin raikkaaseen jäätelökakkuun, jonka resepti löytyi täältä Kinuskikissalta. Nostaessani kakun juhlapöytään arvelin, että se lienee lasten suosikki, mutta kakku kyllä päätyi nopsaan jäätelöstä tykkäävien aikuisten vieraiden lautasille.
Nyt syksyllä on tietysti mukava kokata sesongin raaka-aineista, ja olinkin jo pitkään etsiskellyt uutta porkkanakakkureseptiä kokeiltavaksi. Edellisestä versiosta tuli ihan mukiinmenevä, aavistuksen kuiva vain. Tällä kertaa päädyin tähän Patalinnun ihanaan reseptiin, monenkin syyn vuoksi (turhaan se ei ollut saanut nimeä ”Lähes täydellinen porkkanakakku). Ihan ensiksi on kivaa, että kakkuun suositellaan luomuporkkanoita. Mutta tartuin reseptiin erityisesti siksi, että siinä käytetään raakaruokosokeria. Kokeilin sitä nyt ensimmäistä kertaa, ja täytyy sanoa, että siitä tulee kyllä ihan omanlaisensa säväys kakkuun. Raakaruokosokeri ei tuo porkkanakakkuun vain makeutta, vaan muhevaa makua. Mehevyyttä antaa myös ananas, joka kuitenkaan ei jyrää lopputuloksessa kakun päätähteä porkkanaa. Mukavaa suutuntevaa ja rouhevuutta puolestaan tulee mantelirouheesta. Tuorejuustokuorrutteeseen käytin vaihteeksi sitruunamehun sijasta täyslimettimehua. Niin hyvän vastaanoton kakku sai synttäreillä, että teinkin sitä jo seuraaville syntymäpäiville menneenä viikonloppuna (lähipiirissäni on paljon syntymäpäiviä näin syyskuussa). Jopa ananakseen kakussa himpun epäilevästi suhtautuva kokkaajaguruystäväni antoi siunauksensa tälle versiolle.
Mutta tähän ajattelin poimia syysiloksi Musan syntymäpäiville leipomieni puolukkakauralastujen reseptin, joka löytyi Kati Napan ja Simo Moision kirjasta Metsän makuja (Otava). Kirpeät puolukat antavat mukavasti särmää makeisiin lastuihin. Ihania marja- ja sieniherkkuja sisältävän kirjan toinen painos ilmestyi tänä syksynä.

Puolukkakauralastut
100 g leivontamargariinia tai 1 dl juoksevaa margariinia (käytin voita)
2 1/2 dl kaurahiutaleita
1 1/4 ruskeaa tai tavallista sokeria (käytin raakaruokosokeria)
1 muna
1 1/2 rkl vehnäjauhoja
1 1/2 dl puolukoita
1. Sulata rasva ja kaada sekoita se kaurahiutaleiden kanssa. Anna turvota hetki.
2. Lisää sokeri, kananmuna, jauhot ja viimeiseksi puolukat (voit sokeroida ne, jos haluat).
3. Nosta taikinasta teelusikalla nokareita leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Painele kevyesti nokareita litteiksi. Muista jättää riittävästi tilaa lastujen välille, sillä ne leviävät paljon paistuessaan.
4. Paista uunin keskiosassa noin 180 asteessa 8-12 minuuttia. Anna lastujen jäähtyä kunnolla leivinpaperin päällä ennen kuin siirrät ne tarjoiluastiaan.

Ihanan sallittua napostelua
Julkaistu: 20.09.2011 | 21:49 |

Treenilaukussani on jo jonkin aikaa kulkenut mukana sallittu herkuttelupussi. Täm Tämä niin namilta maistuva, terveellinen välipala on CocoVin Super Trailmix. Treenin jälkeen tätä ravinteikasta superfoodia on kerrassaan ihana napostella sellaisenaan, eikä kotona tee mieli rynnätä heti sutena jääkaapille ilta-ahmimaan. Herkku kun tasoittaa mukavasti verensokeria ja näläntunne pysyy aisoissa.
Lisäaineeton Trailmix sisältää kaakaonibsejä, gojimarjoja, manteleit, mulperimarjoja sekä kuorittuja hampunsiemeniä. Ihan sietämättömän hyvää – hyvällä omallatunnolla. Koska nämä sallitut naposteltavat ovat niin ravintorikkaita, pussinkin suun malttaa sulkea hyvissä ajoin. Suositeltu päiväannos on 15-50 grammaa.
Lisätietoja Trailmix-herkusta löydät täältä CocoVin nettisivuilta – kuten muitakin ihania superfoodeja. Itse olin jo tilaamassa raakasuklaan valmistuspakettia, mutta se oli näemmä loppunut varastosta. Mutta sitä odotellessa aion sekoittaa Trailmixiä myös ainakin luonnonjogurtin joukkoon…
Keittiössäni on puolestaan kotimaisia superlöytöjä. Mummolareissulla tuli käväistyä taas sienimetsässä. Ja voi ihmetystä, mikä määrä varsinkin mustia torvisieniä vanhassa kuusikossa taas kasvoi. Yleensä sienimetsässä tulee hamuttua koriin jokaikinen sieni, mutta nyt torvisieniä oli niin paljon, että ystäväni kanssa huokaisimme lähinnä epäuskoisina: vieläkö näitä… Torvisienien seuraksi löytyi mukavasti myös somia suppilovahveroita sekä muutama kantarelli. Aikamoisia söpöläisiä, vai mitä?

Milloin tunnet olevasi elossa?
Julkaistu: 22.09.2011 | 23:16 |

Kävin viime viikolla psykologi ja psykoterapeutti Arto Pietikäisen Joustava mieli parisuhteessa -kirjan (Duodecim) julkistamistilaisuudessa. Se on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pietikäisen kirjalle Joustava mieli. Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta. Tätä jälkimmäistä olen suositellut lukulistalle monille ystävilleni, ja myös tässä blogissa olen sitä jo aiemmin kiitellyt. Kirja on minun mielestäni yksi parhaita tätä aihealuetta käsitteleviä viime vuosina. Siitä on kuulemma otettukin jo kahdestoista painos. Juttelin Arto Pietikäisen kanssa ennen pressitilaisuutta, että tälle uudelle, parisuhteeseen laajennetulle kirjalle on luultavasti samanlainen tarve olemassa. Nyt se odottaa yöpöydälläni luettavien kirjojen pinossa, joten postaus on luvassa syksyn mittaan.
Kirjanjulkkareissa seuranani oli Musa. Minua hymyilyttää jo nyt ajatus, että luultavasti sitten mummona fiilistelen hänelle sitä, kuinka hän on ollut jo kolmevuotiaana ensimmäisessä pressitilaisuudessaan. Ja yllättävän pitkään Musa siellä viihtyikin, kokonaista kolme varttia. Noh, porkkanoina oli pikkuauto, muumikeksejä ja viinirypäleitä – ja leikittäjänä ihana kollega, tästä kaunis kiitos! Siinä vaiheessa, kun kilpalaulanta tilaisuuden pääsiintyjän kanssa näytti väistämättömältä, kiitin Artoa ja poistuimme Musan kanssa kohteliaasti takavasemmalle.
Itselleni Pietikäisen ensimmäisestä kirjasta oli paljon iloa, kun töissä ollessani mietin, miten käsittelen työstressiä ja pohdin elämäni tulevaa suuntaa. Tampereella töitä tekevä Pietikäinen myös luennoi ja kouluttaa, ja Evitassa päätoimittajana ollessani minulla oli tilaisuus osallistua hänen koulutuksiinsa ja valmennuksiinsa. Siksi halusinkin viime viikolla paitsi käydä kuulemassa uudesta kirjasta, myös kiittämässä Artoa henkilökohtaisesti. Ihan tosi pieneen pähkinänkuoreen puristettuna hänen Joustava mieli -kirjansa merkittävin ajatus minulle oli: kirkasta omat arvosi ja mieti sitten, elätkö niiden näköistä elämää. Eli vetävätkö arvot, sanat ja teot yhtä köyttä. Itse huomasin, että eivät. Sanoin yhtä, mutta arjen teot olivat jotain muuta.
Miksi sitten suosittelen tätä kirjaa? Minua miellytti sen ratkaisukeskeinen ja aktiivinen ote, jalat maassa -meininki ja konkreettiset harjoitukset (sama päti Pietikäisen valmennuksiin ja työnohjauksiin). Muistan kuinka ilahduin harjoituksista, joita en ihan heti olisi osannut odottaa tällaiselta kirjalta. Kuten vaikkapa siitä, että kirjoittaa huoliajatuksensa paperille, tekee siitä lentokoneen ja heittelee ilmaan. Tai toistaa niitä robottiäänellä. Tai laulaa huoliajatusta vaikka Jänis istui maassa -melodialla.

Pietikäinen käyttää työssään kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmiä, joista hän on soveltanut erityisesti hyväksymis- ja omistautumisterapiaa (HOT). Sen kolme perusajatusta ovat: accept, commit, take action eli:

1. Hyväksy omat kokemuksesi ja ole läsnä nykyhetkessä.
2. Omistaudu, valitse ja sitoudu arvojesi mukaiseen elämään.
3. Toimi arvojesi mukaan.

Hyväksymis- ja omistautumisterapian keskeinen tavoite on psykologisen joustavuuden lisääminen. Se tarkoittaa, muun muassa, kykyä kohdata mikä tahansa tilanne avoimesti, tietoisesti ja keskittyen. Pystyt arjessasi tekoihin, jotka ovat omia arvojen mukaisia. Kun olet psykologisesti joustava, pystyt erottamaan itsesi ja arviointisi itsestäsi (eli sen tarinan, jonka mielesi on luonut itsestäsi ja elämästäsi ja johon samastut). Psykologista joustavuutta voisi kuvata eräänlaiseksi venyttelyksi. Samalla tavalla kuin lisäät fyysistä notkeutta, psykologinen joustavuus antaa sinulle entistä enemmän liikkumatilaa.

Arvot ovat yksi psykologisen joustavuuden osa-alue. Pakko muuten tässä välissä tunnustaa, että joskus aiemmin tämä paljon, huolettomastikin, viljelty sana herätti sitkeän sisäisen piipittäjäni: mitä ne arvot oikein ovat, miten ne tunnistaa? Mikä epämääräisen pöyheä ilmaisu… Mutta Pietikäisen kirjan luettuani minusta tuntui, että minulla on enemmän eväitä ja kättäpidempää pohtia niitä, hän kun listaa kirjassaan lohduttavan maanläheisiä neuvoja arvojen kirkastamiseen:

* Seuraa sydäntäsi, äläkä kuuntele mielesi neuvoja siitä, kuinka elämää pitäisi elää. Unohda, mikä on niin sanotusti järkevää ja sosiaalisesti suotavaa. Mieti mikä sinulle on aidosti ja syvällä sydämessäsi tärkeää. Mihin haluat elämäsi käyttää?

* Elinvoimaisuus eli kokemus, että olet kiinni elämässä, antaa vinkin arvojen suunnasta: kun toteutat omia arvojasi, tunnet olevasi elossa. Mutta se ei automaattisesti tarkoita mielihyvää, vaan myös vaivalloisia tunteita, pettymyksen tunteita ja kovaa työtä.

* Arvot ovat lopulta kuitenkin tekoja, sitä miten toimit ihmissuhteissasi ja mitä teet jaloillasi ja käsilläsi.

* Arvot eivät koskaan tule valmiiksi, vaan ne ovat kuin ilmansuunnat: voit ottaa kompassilla suunnan kohti pohjoista, mutta et ole koskaan perillä.

Omassa elämässäni tapahtumat menivät jotakuinkin näin: kuten olen aikaisemminkin täällä kertonut, Musan saaminen ensimmäistä kertaa syliin lastenkodissa Sowetossa oli elämänjanallani se kohta, jolloin ymmärsin jotenkin epämääräisesti, että tämän jälkeen elämä olisi sitten jotain muuta. Vaikka en oikein tiennyt mitä se ”muuta” olisi, päiväkirjaani kirjoitin ylevästi: tämän jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Mutta minulta kesti aika kauan tajuta se, mitä ihan konkreettisesti tarkoittaa, kun raaputtaa tuota paljon käytettyä ilmaisua yhtään syvemmältä.
Kuluneena kesänä olen oivaltanut, että yritin jonkin aikaa elää vanhaa ja uutta elämää yhtä aikaa. Olen nyt kuvannut tilannetta myös niin, että sydämeni oli toisessa ja pääni (ja jalkani) toisessa elämässä. Minulla oli se rakkaimmista rakkain, todeksi tullut lapsi. Ja minulla oli työpaikka ja lehti, jotka olivat minulle äärimmäisen merkityksellisiä. Jonkin aikaa olin, siitä kaikesta vanhemmiksi tulemisen myllerryksestä huolimatta, aika huoleton sen suhteen, miten elämä asettuisi uusiin uriinsa. Että kyllä minä tämän kuvion nyt jotenkin pimpuloin. Mutta sitten olin tilanteessa, jossa aloin aavistaa, millainen tämä uusi palapeli olisi. Tajusin, että tässä uudessa elämäntilanteessa, juuri tällä kohtaa, en voisi enää antaa itsestäni työhön enää niin paljon kuin aina aikaisemmin. Se riipaisi, mutta samalla koin helpotusta, sillä olin jo jonkin aikaa tuntenut, että arvoristiriita jyrsii minua sisältä. Ratkaisuhan oli kuin olikin käden ulottuvilla. Kesti vain jonkin aikaa tajuta se ja kerätä rohkeutta.
Käsitykseni arvojen ilmentymisestä omassa elämässä on muuttunut tässä matkan varrella. Ennen ehkä ajattelin, että ne tulivat todeksi hetkinä, jolloin koin sanoinkuvaamattoman suurta riemua, tunsin itseni hurjan onnelliseksi ja kiljuin ääneen: tunnen olevani niin elossa (ihan totta, esimerkiksi rakkaassa telemark-harrastuksessa, puuterilumessa kylpiessä, näin tuli tehtyä). Niin, olisihan houkuttelevaa tehdä asioita, jotka tuottavat mielihyvää, saavat onnelliseksi ja kohentavat itsetuntoa. Mutta kun se ei mene niin: tunnemittari on aika huono mittapuu, sillä hyvän olon tunne, kuinka upea tahansa, ennemmin tai myöhemmin haalistuu.
Viimeisiltä työssäolopäiviltäni keväältä muistan lounaan, jolla kävin toimitukseni kanssa. Muistan sanoneeni tuolloin: varon rakentamasta itselleni sitä epärealistista odotusta, tunnetilaa, että tuleva elämäni on yhtä äitionnelan autuutta. No, tuo kuva arvojen mukaisesta elämästä on tosiaan laventunut. Olen pohtinut, että sitoutuminen arvoihin on välillä aikamoista pinnistelyä. Se on kysymysten, epäröinnin ja epävarmuuden halkomaa tietoisuutta omasta valinnasta. Tekojen saralla sitä välillä ihmettelee, että tätäkö se psykologinen joustavuuteni sitten on, että kiljun pää punaisena kymmeneen laskemisen sijasta (viimeksi tänään, pöh, kun pimahdin siitä, että kotimme oli uinut kaksi päivää vedessä, kun Musa innostui pesemään leikkiautojaan).
Mutta: tunnen olevani elossa joka hetki, kun olen poikani lähellä.

Kyytiä höpsöille mielikuville
Julkaistu: 26.09.2011 | 13:06 |

Viime aikoina olen keskittynyt liikkuessani erityisesti harjoittamaan keskivartalon syviä lihaksia. Siksi olen poiminut Elixian treenipaletista kinesiksen, joogasta ja pilateksesta vaikutteita saaneen kehonhuoltotunnin sekä keskivartalon treenaamiseen keskittyvän, tiiviin puolen tunnin Shape-treenin.
Ratsastustunnilla huomasin taas, että kaikki liikunta todellakin vaikuttaa kaikkeen liikuntaan eli tässä tapauksessa korsetin treenaaminen siihen, miten istun hevosen selässä. Pitkästä aikaa oma istunta vaikutti jotenkin tasapainoisemmalta ja hallitummalta, ainakin hetken ajan – jokainen ratsastaja kun tietää, kuinka katoavaa on korrekti istunta… No, joka tapauksessa tunsin, että istunta tuntui siltä, ettei sen eteen tarvinnut pinnistellä ihan niin paljon kuin aiemmilla tunneilla tänä syksynä.
Hevoseni oli mahtavan osaava suomenhevosruuna Attila, jonka kanssa olemme taiteilleet nyt muutaman peräkkäisen tunnin. Paitsi taitava, se on ehdottomasti: persoonallinen, älykäs ja äijähevonen, joka taatusti keksii omat koreografiansa ja huvituksena, jos selässä olija uinahtaa. Ja kuten suomenhevosilla ratsastaneet hyvin tietävät, näiden veijareiden kanssa ei kannata lähteä vetokilpailuun, sillä ohjissa roikkuja jää vuorenvarmasti häviölle.
Nyt parilla ratsastuskerralla päätin hokea itselleni heti tunnin alusta: unohda kädet, ajattele vatsalihaksia. Keskityin tekemään pidätteet keskivartalolla, istuntaa tiivistämällä. Tämän lisäksi hoin itselleni: pohkeet, pohkeet ja pohkeet. Eli sen sijaan että pohkeet roikkuisivat tavanomaisen löperöinä ja tekemättöminä, yritin niillä aktiivisesti huolehtia riittävästä eteenpäin pyrkimyksestä. Ja millaisen palkinnon sainkaan. Tämä vatsalihaskone nimeltä Attila vastasi tosi herkästi ja nopeasti keskivartaloni viesteihin. Tunnin jälkeen valuimme hikeä molemmat: hyvä merkki siitä, että töitä todellakin tuli tällä kertaa tehtyä. Samoin tunnin jälkeen karsinassa oli vähintään yhtä palkitsevaa huomata, kuinka tyytyväiseltä ja rennolta Attila vaikutti.
Pidin ratsastustunnilla muuten pitkästä aikaa sykemittaria. Keskisyke oli 135 ja laukkatyöskentelyn aikana oli käyty 170:ssä, joten se taas siitä mielikuvasta, jossa ratsastus on lokoisaa hevosen selässä istuskelua.
Sykkeestä päästäänkin köpöttelemään aasinsiltaa pitkin yhteen lempiaiheistani eli siihen, millaisia höpsöjä mielikuvia moneen liikuntaharrastukseen liitetään. Itse olen tullut siihen tulokseen, että jokainen meistä tekee lajista kuin lajista ihan omannäköisensä.
Olin viikonloppuna pelaamassa kauden toisen golfkierroksen, se edellinen tuli pelattua ystävän kanssa kesäkuun alussa. Aktiivikesinä pelasin sellaiset 30-40 kierrosta kaudessa, mutta paljon aikaa vievä laji on nyt kaksi kesää ollut takavasemmalla. Miehen kanssa kaunista syksyistä kenttää kiertäessä ajattelin, että kauempana ei voisi tämä hetki olla siitä mielikuvasta, joka minulla aikoinaan oli golfista. Jotain tämänsuuntaista se oli: golf on hassua ja turhantärkeää spedeilyä. Mieheni houkutteli minua tuloksetta monena kesänä kokeilemaan lajia, kunnes sitten uteliaisuuttani lähdin rangelle tähtäilemään pientä valkoista palloa. Ja koukkuun jäin (vaikken nyt toistaiseksi ehdi pelaamaan, tiedän myös sen, että siten kun Musa on vähän isompi, palailen mitä luultavimmin sen pariin). Ainakin nämä mielikuvat ovat saaneet kyytiä:
1. Kyllähän sitä nyt paikalla olevaan palloon on helppo osua. Olen omien kokemusteni perusteella vahvasti eri mieltä. Varsinkin sellaisena päivänä, kun vuosienkin pelaamisen jälkeen tulee se hetki, jolloin palloon tähdätessään sutii ohi siitä. Tai lipulle tähdätessään onnistuu veivaamaan jonkun järjettömän slaissin päin pöpelikköä, sen sijaan että toistaisi svingatessaan sen mielikuviensa kauniin kaaren.
2. Sellaista jäykkää ruutuhousuissa patsastelua. Hih, kaikkea muuta. Minulla oli onni tutustua lajiin mieheni ja hänen kavereidensa kanssa. Taitavia, käsittämättömän pienellä tasoituksella pelaavia tyyppejä – ja hauskoja kuin mitkä. Muistan ajatelleeni aloittelevana golfarina, etten kyllä ikinä uskaltaudu tasoituksella 54 tähän poikaseuraan, mutta onneksi ylitin jänskätykseni, sillä sain ihan parhaat palat lajista. Paitsi rentoa peliseuraa, myös mitä kehittävintä sellaista: olen huomannut lajissa kuin lajissa, että kannattaa harrastaa taitavampien kanssa, sillä siinä itse oppii parhaiten. Kierroksen jälkeen eniten tuntui usein vatsalihaksissa, hillittömästä nauramisesta.
3. Kallista kuin mikä. Itse aloitin lajin käytetyillä mailoilla ja puolikkaalla mailasetillä. Hyvin pärjäsin, pitkään. Aktiivikesinä otimme vuokrapelioikeiden, ja kun kierroksia kertyi tosi paljon, yhden hinnaksi ei niin montaa euroa tullut. Nyt viikonloppuna maksoimme kierroksesta 45 euroa – mikä on mielestäni paljon. Mutta toisaalta: jos saan tuolla hinnalla puolen päivän mittaisen virkistävän miniloman, jolta kierros todellakin tuntui, voisin tuon summan pöljemminkin käyttää.
4. Eikä siinä kuntokaan kohoa. Otin nyt kierrokselle mukaan sykemittarin. Vaikka en kantanutkaan bägiä selässä, kuten yleensä tulee tehtyä, mittarin lukemat neljän ja puolen tunnin kierrokselta olivat: energiankulutus 1 616 kcal, keskisyke 139, huippusyke 174. Vieläkin rivakammin olisi edetty, jos edessä oleva ryhmä olisi ollut vähän vikkelämpi käänteissään.

Terveisiä aamumeditaatiosta
Julkaistu: 28.09.2011 | 08:06 |

Terveisiä aamumeditaatiosta! Ihanaa, että tällä hetkellä elämään mahtuu kaikenlaisia pieniä, mielihyvää tuovia asioita. Kuten nyt tämä meditaatio, jota olen kokeillut kotona muutaman viikon ajan pari kolme kertaa viikossa.
Ihan ensi töikseni kaivoin esille Evitassa aikoinaan (numerossa 2/09) ilmestyneen toimittaja Hanna Jensenin jutun meditaatiosta. Muistan jutun hyvin, sillä päätoimittajana ollessani ajattelin, että sitten joskus kyllä tartun tähän Koskaan ei ole myöhäistä opetella meditoimaan -artikkeliin. Mainio juttu kertoo siitä, mitä hyötyä perheenäidille on meditaatiosta: se esimerkiksi, monen muun hyvän vaikutuksen ohella, parantaa keskittymiskykyä ja antaa aivojen kovalevyn hetken levätä kaiken surrauksen keskellä. Kuulostaa hyvältä.
Olen siis pompannut aamuisin vähän ennen Musan heräämistä ylös, istahtanut aamun hiljaisuudessa pehmeälle lampaantaljalle ja tehnyt tämän 15 minuutin meditaation, jonka Hanna esittelee jutussaan. Meditaatio on peräisin Trainers’ Housen luovalta johtajalta, kolmen lapsen isältä Henkka Hyppöseltä, joka itse on meditoinut vuosia.

Henkka Hyppösen 15 minuutin aamumeditaatio perheenäidille

* Ajattele hengitys ensiksi päälaelle ja vie kaikki huomiosi sinne.
* Kuljeta hengitys silmien väliin, sieltä kurkkuun, rintakehään, napaan, alavatsaan ja lopulta välilihaan, josta lähdet kuljettamaan hengitystä hitaasti samoja pisteitä, mutta selkää pitkin ylöspäin takaisin päälaelle.
* Jokaisen pisteen kohdalla hengität syvään 2-5 kertaa. Tämän jälkeen alat kuljettaa (eli pyörittää) hengitystä nopeammin niin, että kuljetus päälaelta välilihaan tapahtuu sisäänhengityksen aikana ja palauttaminen selän kautta uloshengityksen aikana.

Itse olen huomannut, että ainakin nyt aluksi tuo 5 hengityskerran tahti tuntuu sopivalta minulle. Ehdin jotenkin paremmin laskeutua ajatusten hiljentämiseen. Välillä ajatusten tyynnyttäminen on sujunut helpommin, välillä niitä on tupannut kulkeutumaan kaikesta huolimatta enemmän mieleen. Mutta sitten olen vain taas keskittynyt harjoitukseen (ja yrittänyt olla ajattelematta, sujuuko meditaatio tänään paremmin vai huonommin kuin edellisellä kerralla, sillä tätäkin arviointia huomaan tekeväni helposti).
Aamu on tuntunut hyvältä ajalta tehdä meditaatio, sillä silloin pää ei ole vielä täyttynyt joka suuntaan kirmailevista ajatuksista. Meditaation päätteeksi olen vielä hieronut jalkapohjat ja venytellyt, ja joskus olen myös tehnyt muutaman joogakurssilla oppimani asanan.
No miltä se olo sitten on tuntunut meditaation jälkeen? Kun Musa on sitten ponkaissut hereille päivään, minusta on tuntunut, että olen astunut siihen päivään jotenkin levollisesti ja keskittyneesti. Sitä olotilaa on sitten kestänyt vaihtelevasti, milloin lyhyempään, milloin vähän pidempään. Mutta hyvältä alulta nämä muutamat meditaatiokerrat ovat tuntuneet, joten siellä minä varmaan jatkossakin aamuisin ajatuksiani tyynnytän, pehmeällä lampaantaljalla.

Luulen meditoineeni sienimetsässä
Julkaistu: 28.09.2011 | 12:39 |

Piti vielä palata meditaatioon, kun nyt olen jotenkin niin innostunut siitä. Samassa Jensenin Hannan artikkelissa (se siis ilmestyi Evita 2/09:ssä) mainitaan nimittäin intialaisen mystikon Oshon kirja Meditaatio – ainoa tie vapauteen. Kyseisessä kirjassa Osho huomauttaa, että meditoida voi ihan tavallisessa arjessa eikä sitä varten tarvitse vetäytyä hiljaisuuteen luostariin. Tämä tarkoittaa, että siellä arjessaan voikin tehdä askareita jotenkin muuten kuin kaavamaisesti ja tylsästi.
Samoin minua viehättää myös tämä kirjan ajatus, joka Hannan artikkelissa mainitaan: että todella meditatiivinen ihminen on leikkisä ja rentoutunut (saman leikkisyyden ja rentouden muuten koin siellä Helen Noakesin joogakurssilla). Siis jotain ihan muuta kuin siinä Oshon harmittavassa mielikuvassa, joka monilla ihmisillä meditaatiosta on. Että se on jotenkin ryppyotsaista: vakavaa ja synkkää.
Minä luulen äsken meditoineeni sienimetsässä. Ensinnäkään ei meidän edes pitänyt Musan kanssa sieneen mennä, kunhan vain kuljeskelemaan metsään (ilokseni Musa kun haluaa mennä aina metsään vaeltelemaan). Mutta sinne me päädyimme istuskelemaan sammalikkoon ja puunrungoille suppilovahveroiden kylkeen. Ei minulla tietenkään ollut mitään astiaa tai edes muovipussia sienille mukana, mutta löysin taskustani paperiliinan, jolle aloimme Musan kanssa koota suppilovahverokekoa. Ihastelimme sammalissa lymyäviä herkkuja antaumuksella: pieniä ja isoja, vänkyrävartisia ja kaikenmuotoisia ilmestyksiä. Musa kiipeili kalliolla innokkaana sieninosturina, joka kuljetti kallionkolosta onkimani vahverot kekoomme. Pienimmät vahveronalut peittelimme sammalikon alle vielä kasvamaan seuraavaa sienireissua varten.
Olo tuntui rentoutuneelta ja leppoisalta. Se on varmaan tämän uuden elämäntilanteen mahtavimpia puolia: että arkisia askareita voi tehdä leppoisasti. Se jos mikä on minulle luksusta, todellista ylellisyyttä. Ja ihan uutta. Samanlaiselta ylellisyydeltä tuntui muuten myös se, kun eilen vietimme päivän vanhan ystäväni ja hänen kolmiviikkoisen vauvansa seurassa. Ei hoppua minnekään.
Jopa siivoamisesta olen löytänyt erilaisen ulottuvuuden. Se on kyllä hämmästyttävää, sillä en nimittäin todellakaan ole mikään siivousintoilija. Päinvastoin, tapanani on olla aina kovin kärttyinen kuuratessani. Viimeksi imuria ja heilutellessani tunsin itseni – tyynemmäksi, toden totta. Lopuksi koin, en tiedä voisiko sitä sitten kutsua juuri arjen meditaatioksi, mutta ainakin tosi rauhoittavan hetken. Puistelin mattoja ulkona, syysaurinko lämmitti käsivarsia ja mattoja sisälle kantaessani koti tuoksui puhtaalta ja raikkaalta. Se hetki silitti mieltä.

Kiitollisuuden aika
Julkaistu: 29.09.2011 | 21:45 |

Tänään Musan kanssa metsässä ulkoillessa (jälleen kerran suppilovahverojahdissa) havahduin ihan konkreettisesti siihen, kuinka erilaista elämä nyt todella on. Siinä hän loikki vierelläni: eloisana, äänekkäänä, innokkaana. Samaan metsään minä lähdin usein kävelemään yksin silloin, kun lapsettomuushoidot kivistivät kaikkein kipeimmin.
Syksy oli ennen minulle se kaikkein tylsin vuodenaika. Lempilapsiani ovat kesä ja kevät, joiden uljas valo on aina minulle ollut se läheisin. Talvesta aloin pitää uudestaan aikuisena siinä vaiheessa, kun tajusin mitä kaikkea hauskaa liikuntaa lumella voi harrastaa. Mutta nyt Musan myötä syksystä on tullut kovin läheinen vuodenaika, joka on täynnä perheellemme rakkaita merkkipäiviä. Musan syntymäpäivä on vain yksi niistä. Se aloittaa mielessäni erityisen kiitollisuuden kauden, jota hiljaa juhlistan. Ajattelen olevani kovin onnekas.
On päivä, jolloin saimme Musasta tiedon. On päivä, noin kuukausi sen jälkeen, kun lensimme Suomesta Johannesburgiin. Sinä harmaana, sateentihkuisena päivänä istutin juuri ennen lentokentälle lähtöä puutarhaani kukkasipuleita ja ajattelin, että sitten ensi keväänä me näkisimme ensimmäistä kertaa yhdessä, kuinka ne nousevat mullasta.
On päivä, jolloin sosiaalityöntekijämme Roshen koputti oveemme Johannesburgissa ja ajoimme ensimmäisen kerran niistä kahdesta kerrasta sowetolaiseen lastenkotiin. Edellisenä iltana olimme ajaneet Johannesburgiin Krugerin kansallispuiston hautovasta helteestä läpi ukkoskuuron, hurjimman ikinä. Kaupunki oli tuntunut hukkuvan valtoimenaan ryöppyävään veteen.
On päivä, jolloin ajoimme toista kertaa lastenkotiin, pienen auton takakontti täynnä tuliaisvaippoja lastenkodille. Takaisin tullessa takakontti oli tyhjä, mutta me täynnä pökerryttävää tunnetta toisistamme. Musa istui tuona lokakuun päivänä sylissäni hyvin hiljaa.
On päivä, jolloin olimme oikeudessa, jossa meistä tuli virallisesti perhe. Tiesimme etukäteen, että oikeuskäsittely oli oikeastaan vain muodollisuus. Ajattelin, että ei se siksi varmaan paljoa jännittäisi. Tai etten niin kovasti liikuttuisi (kuten minulla yleensä ja usein on tapana) juuri sen virallisen luonteen vuoksi. Mutta niin vain poskilla virtasivat onnesta kyyneleet siinä vaiheessa, kun tuomari kysyi: haluatteko, tahdotteko olla tämän pienen pojan vanhemmat.

Maanläheistä lähiruokaa
Julkaistu: 04.10.2011 | 13:42 |

Terveisiä paikallisten tuottajien ruokamarkkinoilta Inkoosta! Piipahdimme siellä mieheni ja Musan kanssa sunnuntaina (hitsinpimpula, mitä runsaudenpulaa: samana päivänä Länsi-Uudellamaalla, Fiskarsissa, olisi ollut myös toinen kiintoisa ruokatapahtuma Slow Food Festival, jossa oli puhujana kirjoistaan Aitoa ruokaa ja Petos lautasella tunnettu Mats-Eric Nilsson).
Inkoon Magns Gårdissa pidetyt ruokamarkkinat oli oikea herkkujen runsaudensarvi: tarjolla oli muun muassa yrttejä, vihanneksia porkkanoista erilaisiin kaaleihin, palvattua lihaa, omenoita, omena- ja päärynämehua, luomunäkkäriä, herkullisia leipiä ja leivonnaisia, luomukananmunia, hilloja, marmeladeja, kotoisaa riisipannaria, perunoita…
Siis mitä parhainta lähellä tuotettua ruokaa. Mukaan päätyi tällä kertaa omena- ja päärynätäysmehua sekä maukasta mallaslimppua.
Eilen Hesarista silmiin osuikin Vieraskynä-palstan kannanotto, jonka oli kirjoittanut MTT:n tutkija Sirpa Kurppa. Hän pohti muun muassa lähiruuan käsitettä, joka usein ymmärretään kapeasti vain niin, että lähiruoka on tuotettu lähellä kuluttajaa. Tämän sijaan Kurpan mukaan kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota tuotantoketjun ekologisuuteen ja tuotteiden laatuun. ”Lähiruuan periaatteisiin kuuluu, että sen tuotantoketju voidaan jäljittää yksityiskohtaisesti. Tuotteiden alkuperä ja kaikki ketjun toimijat tunnetaan, ja tuotteet ovat taatusti tuoreita ja valikoituvat sesonkien mukaan”, Kurppa kirjoittaa. Kuulostaa järkevältä.
Kurpan mukaan on hämmästyttävää, että lähiruoka halutaan edelleen kyseenalaistaa tai leimata pienen eliitin puuhasteluksi. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Omien havaintojeni mukaan Inkoon markkinoiden meininki oli kyllä kaukana elitistisestä puuhastelusta. Liikkeellä oli lapsiperheitä, juurevia maaseudun ihmisiä, mahdottoman mukavia tuottajia ja lähiruokaa myyviä paikalliskauppiaita läntiseltä Uudeltamaalta. Että sellaista yläluokkaista touhua tämä sadonkorjuutapahtuma.
Mukaan markkinoilta nappasin Länsi-Uudenmaan lähiruokaluettelon, johon on koottu kyseisen alueen tuottajien yhteystiedot yhteyskansiin. Siitä myös selvisi, että nämä ajassa olevat tuottajat olivat ehtineet julkaista ensimmäisen luettelon jo viime vuonna. Tänä vuonna mukaan on liittynyt 30 uutta tuottajaa. Olen kovasti onnekas, kun asun näiden aktiivisten pientuottajien lähistöllä täällä Espoossa…
Katalogi on varmaan ahkerassa käytössä perheessämme tulevina kuukausina. Ainakin näissä haluaisin kovasti käydä visiitillä: Hereford-karjan luomulihaa myyvässä Kosken kartanossa, monen tuttuni kehumassa Four Seasons Fish -kalasavustamossa Siuntiossa, suomenlampaita ja kyyttöjä kasvattavalla Hindersin tilalla Inkoossa, etenkin viljatuotteita myyvällä Mörbyn tilalla Tammisaaressa ja Maatilapuodissa Kirkkonummen Eestinkylässä. Tuo jälkimmäinen sijaitsee ajomatkalla Rebecca-veneellemme, ja siellä on pitänytkin jo monen monta kertaan piipahtaa…
Niin, ja tietysti tuolla Mangs Gårdin ihanassa tilaputiikissa pitää ehdottomasti käydä uudelleen! Pikkuruisen putiikin hyllyt notkuvat tilan ihania herkkuja: hilloja, mehuja, hyytelöjä, sinappia, omenoita, omassa mehupuristamossa puristettua omenamehua.
Lähiruokakatalogin löytää muuten Slow Food Västnylandin sivuilta. Ja ensi vuonna ruokamarkkinat pidetään sitten 29.-30.9. Westerbyn kartanolla Inkoossa.

Kananmunia ja kahvakuulaa
Julkaistu: 06.10.2011 | 15:44 |

Tämän syksyn kirjoista erityisen tarkasti olen lukenut Kaisa Jaakkolan kirjaa Hormonidieetti. Opas yksilölliseen täsmälaihdutukseen. Tutustuin Kaisaan Evitan päätoimittajana ollessani. Kaisa kävi tammikuussa pitämässä samasta aiheesta luennon Bonnierilla, joka julkaisee Evitaa. Tuo luento oli itselleni kimmoke, joka sai pitkästä aikaa miettimään omia ravitsemustottumuksia sekä hormonien, ruoan, liikunnan, stressin ja unen välistä kemiaa.
Olen itse ollut enemmän tai vähemmän koko aikuisikäni hulttio ruoan suhteen. Suurin kompastuskiveni on ollut epäsäännöllinen ruokailurytmi. Minä kun en lukeudu niihin, jotka nälän tunteen koputellessa kehoa tuntisivat pimahtavansa kiukusta, jos eivät kohta saa ruokaa. Olen usein toivonut, että niin olisi. Vaan ei, niin sitä tottui keho puolivaloilla porskuttelemaan siten, että töissä ollessa päivän ensimmäisen ateriani oli usein vasta iltapäivällä yhden kahden maissa nautittu lounas.
Kaisan luennon aikoihin olin kuitenkin alkanut miettiä erityisesti ruoan ja henkisen vireystilan välistä yhteyttä. Vaikka ylipainoa ei ollut ehtinyt kertyä, kyllä muutoksen tunnisti omassa kehossa: tunsin sen jotenkin pikkuhiljaa hiipuneen ja jotain löysää kertyneen vähän sinne ja tänne. Vuodesta toiseen olin turvautunut samoihin selityksiin ruokailutottumuksiani kuvaillessani. Ihminenhän on niiden keksimisessä varsinainen veijari. Omia vakiolausahduksiani olivat ainakin nämä: En syö koskaan aamiaista, koska kehoni käynnistyy hitaasti eikä vielä ole herännyt aamutuimaan. Ajatuskin aamiaisesta tuntuu luotaantyöntävältä. Minä nyt olen tällainen hiilihydraattisieppo. Kehoni käy hiilihydraateilla. En vaan voi enkä halua vastustaa tuoreen leivän tuoksua. Ja niin edelleen.
Kaisa teki minulle Biosignature-mittauksen. Siinä kehon 12 eri pisteen ihopoimujen mittauksella selvitetään, mihin kohtiin kehossa rasva kertyy hanakimmin. Mittauspisteiden avulla voidaan analysoida, millainen hormonaalinen tasapaino – tai epätasapaino – kehossani vallitsee. Eli tiivistäen: mitä hormonia on liikaa, mitä liian vähän. Paitsi tuo tieto, mittauksesta jäi mieleen Kaisan lempeä, mutta herättelevä asenne, muun muassa kysymys: Oletko ajatellut, että kehon myöhäinen herääminen voi olla opittu tapa? Pidin kovasti myös siitä Kaisan ajatuksesta, että ruokatapoja viilatessa kannattaa lähteä liikkeelle yhdestä pienestä asiasta. Samoin halvimmasta rasvanpolttovinkistä: jos ei muuta, niin yritä nukkua riittävästi.
Hormonidieetti-kirjan nimi on sikäli vähän harhaanjohtava, ettei kyse ole jostakin uudesta simsalabim-dieetistä, vaan kattavasta katsauksesta kehon hormonitasapainoon. Se tarttuu suorasanaisesti aina vaan askarruttaviin kysymyksiin, kuten siihen, miksi yksi meistä tuskailee jenkkakahvojensa kanssa ja toinen tuijottaa napaläskiä. Kaisa purkaa myös sitä, miksi uni on niin tärkeää koko kehon hyvinvoinnille ja miksi painoharjoittelu peittoaa rasvanpoltossa aerobisen rääkin. Iso ansio kirjalle on mielestäni sen inhimillinen ote; Kaisa kertoo kannustavasti ja avoimesti myös siitä, millaisia ongelmia ja ahaa-elämyksiä hän on omassa elämässään kokenut.
No miten kirjan ajatukset ovat toimineet käytännössä? Itse otin viime keväänä ensimmäisen askeleen aloittamalla aamiaisen syönnin. Ja nimenomaan proteiinin syömisen aamiaisella: raejuustoa marjojen kera, keitetty kananmuna, viikonloppuisin joskus intouduin tekemään munakkaan. Minusta tuntui, että tämä askel oli minulle se, johon voin realistisesti sitoutua. Parin kuukauden kuluttua ihopoimut otettiin uudestaan pihteihin, ja tulos oli hämmästyttävä: rasvaprosenttini oli laskenut reilut 4 prosenttiyksikköä.
No, jossakin vaiheessa kesällä sitä sitten taas lipesin aamiaisesta, mutta tänä syksynä palasin taas proteiiniaamiaisiin. Nyt jos koskaan kotona Musan kanssa ollessahan minulla on tuhannen taalan tilaisuus skarpata ruokailutottumuksissani! En voi selitellä itselleni, että kun oli se palaveriputki tai niin tulenpalava kiire, ettei ehtinytkään ajatella lounasta.
Kaisan kirjaa lukiessani kaivoin uudestaan myös esille tammikuisen Biosignature-analyysini. Sen mukaan hiilihydraattien sietokykyni on alentanut, ja kehossani jylläävät erityisesti insuliini ja estrogeeni. Rasvanpolton ja ihan yleisen terveyden kannalta Kaisa suositteli minulle muun muassa seuraavaa:
* ihan ensimmäisenä säännöllinen ruokailurytmi
* hiilihydraattien sijaan paljon lisää proteiinia lautaselle eli vähintään neljästi päivässä: kylläisyyden tunne pitenee ja napostelun tarve vähenee
* 6-10 kourallista vihanneksia ja marjoja päivittäin
* joka aterialla luonnollisia, käsittelemättömiä rasvoja: rasvattomien tuotteiden sijaan ”luonnollisia” rasvanlähteitä: siemeniä, pähkinöitä, avokadoa, avokadoöljyä, kylmäpuristettua oliivi- ja kookosöljyä, voita, kananmunia
* viljatuotteet, hedelmät ja muut hiilihydraatit popsitaan sitten illalla treenin jälkeen
* keho kiittää, kun saa enemmän omega-3-rasvahappoja

Itse olin listannut toivelistani kärkeen Kaisalle seuraavat elämäntapamuutokset: säännöllinen ateriarytmi, liikkuminen vähintään 3 kertaa viikossa, pidemmät yöunet. Lisäksi olin kirjoittanut jonnekin analyysipaperin reunaan: kahvakuula!

Nyt on hyvä aika välitilinpidolle: mikä on muuttunut vai onko mikään?
1. Ihan hurjasti, eniten, minua ilahduttaa se, että nuo elämäntapamuutokset (ruokailurytmi, uni ja liikunta) ovat nyt totta. Säännöllisestä ruokailurytmistä minun on kyllä kiittäminen ennen kaikkea Musa-poikaani, joka syö kolmen tunnin välein – siinä siivellä myös minun rytmini on muuttunut! Nukun vähintään kahdeksan tuntia yössä ja liikun keskimäärin 5 kertaa viikossa.
2. Popsin enemmän proteiinia, vaikka en tuota suositeltua neljää kertaa. Ja todellakin: jo tämän lisäyksen ja säännöllisemmän ruokailurytmin ansiosta en enää napostele sitä sun tätä pitkin päivää.
3. Hiilihydraatteja en ole hylännyt enkä aiokaan, mutta olen vähentänyt niiden popsimista ja syön hiilihydraatit pääsääntöisesti illalla liikuttuani. Samoin kuin napostelun tarve, myös hiilihydraattien nälkä on laantunut. Leiväksi ostan ruisleipää. Mutta kyllä kokkaan viikonloppuisin ja joskus muulloinkin edelleen ihania pastoja!
4. Olen vaihtanut aerobista harjoittelua painotreeneihin ja kehonhuoltoon. Body pumpin ja spinningin tilalla on kahvakuula, kinesis ja body&mind-tunnit. Aerobinen treeni on juoksun sijaan kävely- ja fillarilenkkejä Musan kanssa.
5. Lojuihan se jumppapallo kotona aika monta vuotta… Nyt olen kaivanut sen uudestaan esiin, ja kun en muualle ja muuta ehdi, vedän jumppapallolla puolen tunnin pinnistyksen reisille ja pakaroille (löysin treenin Kunto Plus -lehdestä).
6. Hankin kylmäpuristettua, jalostamatonta luomukasviöljysekoitusta, jossa omega-3-6-9-rasvahappojen suhde on 2:1:1. Sitä menee kaksi ruokalusikallista päivässä. Tätä Udo’s Ultimate Oil Blendiä on saatavilla muun muassa CocoVin nettikaupasta.
7. Käytän (edelleen) voita ja oliiviöljyä ruuanlaitossa.
8. Jääkaapissani on aina erilaisia pähkinöitä välipalaksi. Niitä menee vähintään kourallinen päivässä.
9. Vihannesten ja marjojen ujuttaminen ruokavalioon on vielä ihan puolitiessä…

Lopuksi, vaan ei vähäisimpänä: Hormonidieetti-kirjan kaikkein tärkein lause minulle oli kuitenkin tämä: sitoudu urheilulliseen ja terveyttä priorisoivaan elämään ja opi näkemään se etuoikeutena. Todellakin, olen etuoikeutettu, koska voin valita!
Jos kiinnostuit tietämään lisää, Kaisan nettisivut löydät täältä.

Lokikirjan viimeinen merkintä
Julkaistu: 10.10.2011 | 11:06 |

Eilen, kirpeänä ja kirkkaana syyspäivänä, katselin haikeana tutuksi käyneitä merimaisemia. Olimme tämän vuoden viimeisellä venereissulla: perheemme ensimmäinen purjehduskesä on nyt paketissa. Ensi lauantaina pikku-Rebeccamme nostetaan talviteloille.
Kirjoitin lokikirjaan: ”aurinkoista, mietoa lounaistuulta 4 m/s, syysretkellä Stora Svartössä, käyttöä villahanskoille jo”. Kauden viimeinen reissu maistui minttu-Dominoilta, joita vielä oli veneen kaapissa hätävarana.
Laskin, että lokikirjaan oli kertynyt merkintöjä 23 purjehdusreissulta. Ensimmäinen oli toukokuun alussa. Aika monta päivää tuli siis vietettyä piskuisella 26-jalkaisellamme (tässä kuvassa tuolla takana).
Pienestä purjehdusveneestä kasvoi minun elämääni iso merkitys, uuden elämäntilanteeni symboli monella tavalla. Tohkeilin uusien taitojen oppimisesta (vaikka sitten seuraavalla kerralla piti taas miettiä, että mitenkäs tämä purjehdusmanööveri menikään). Tuntui syvällä hyvältä sanoa: ollaan menossa taas Repelle…
Vaikka kukaan kimppaveneemme miehistöstä ei ollut purjehtinut aikaisemmin, kesä sujui ilman suurempia kommelluksia. Olen harrastuksissani liikkunut paljon luonnossa ja miettinyt usein, kuinka siellä tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi, hyvällä tavalla. Silti meren nopeat liikkeet yllättivät monta kertaa: terävät tuulenpuuskat, yhtäkkiä tyynessä lilluminen… Muistan erityisen hyvin elokuun viimeisen viikonlopun purjehduksen, jolloin nukahdimme kesään ja heräsimme aamulla syksyyn. Helle Stora Fagerössä vaihtui koleaan ja äkeästi taivaalla kiitäviin myrskypilviin.
Meriluonnon kaunis kuvakirja. Se oli iso osa uuden harrastuksen lumoa. Oli uutta ja sykähdyttävää istua auringon lämmittämällä kalliolla, löytää luonnonsatamasta piskuinen hiekkaranta, kahlata mustikanvarvuissa pohkeita myöten, juosta Musan kanssa huikeanvihreässä pehmeässä sammaleikossa, sujahtaa yhdessä mereen uimaan.
Näitä kuvia tuijottelen varmaan monta kertaa ennen ensi kevättä.
Näitä kuvia tuijottelen varmaan monta kertaa ennen ensi kevättä.

Tämä toimii aina: punajuuripestoa ja spagettia
Julkaistu: 11.10.2011 | 12:42 |

Vaikka olenkin viime aikoina vähentänyt hiilihydraatteja lautaselta ja lisännyt sinne proteiineja, minulla ei ole aikomustakaan luopua ihanista pastoista, silloin tällöin nautittuina. Tämän punajuuripestospagetin ohjeen löysin muutama vuosi sitten, ja se on vakiintunut perheemme herkuksi – varsinkin näin syksyisin, kun punajuuret ovat parhaimmillaan.
Ajattelin nyt jakaa tämän ihanan reseptin täällä (työkavereillekin tuli sitä joskus hehkutettua). Jo pelkkä värikin piristää! Peston voit valmistaa halutessasi jo etukäteen, sillä se säilyy jääkaapissa useamman päivän.

Punajuuripestospagetti

Pesto
3 keskikokoista punajuurta
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1/2 ruukkua basilikaa
50 g pinjansiemeniä
1 dl oliiviöljyä
2 rkl punaviinietikkaa
1 tl suolaa
ripaus mustapippuria

Lisäksi
400 g täysjyväspagettia
loraus oliiviöljyä
2 mozzarellajuustopalloa (puhvelinmaidosta tehty mozzarella di bufala on mehevintä ja maukkainta)
2-3 rkl pinjansiemeniä
muutama basilikanlehti

Tee ensiksi pesto. Kuori ja paloittele punajuuret, sipuli ja valkosipulinkynnet. Palat saavat olla ihan reiluja. Laita punajuuret, sipuli ja valkosipulinkynnet kattilaan, johon mittaat sen verran vettä, että ne juuri ja juuri peittyvät. Keitä punajuuret kypsiksi, noin 15 minuuttia. Valuta vesi kattilasta. Lisää loput peston ainekset kypsien kasvisten joukkoon. Soseuta pesto tasaiseksi sauvasekoittimella.
Keitä spagetti runsaassa, suolalla maustetussa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta spagetti siivilässä ja anna sen jäähtyä. Lisää hieman öljyä spagetin joukkoon, jotta se säilyisi notkeana.
Laita vokkiin tilkka öljyä ja punajuuripesto. Kääntele spagetti peston joukkoon. Anna lämmetä muutama minuutti. Paloittele sillä aikaa mozzarella. Annostele spagetti lautasille ja viimeistele se mozzarellalla, pinjansiemenillä ja basilikanlehdillä.

Ikä pakenee sanoja
Julkaistu: 13.10.2011 | 19:08 |

Ostin tänään tennarit. Talvisellaiset. Tennareiden varret saa käännettyä, ja niissä on ihanaa tekokarvaa. Se on pinkkiä. Piristävää, tuumin.
Eihän siinä niin pitänyt käydä. Olin itse asiassa etsimässä niin sanotusti asiallisia ulkojalkineita. Sellaisia korkeavartisia ja lämpimiä saappaita, jotka jalassa olisi mukava talvella telmiä Musan kanssa hangessa.
Perustelin hankintaani itselleni jotenkin näin: kun ne edelliset tennarit olen jo pitänyt puhki. Ne kirkkaanvihreät.
Oikeastaan jo tiedänkin, että minulle käy aina näin shoppaillessa: miellyn johonkin hauskaan, en asialliseen. Sellaisiin juttuihin, joissa on jokin kiva juju, jotka puhuttelevat kepoista huumorintajuani. Ihan sama, onko kyse vaatteista, kengistä tai keittiötarvikkeista.
Mieheni tykkää joskus kiusoitella minua: mutta sinähän olet keski-ikäinen. Teknisesti ottaen, siis silkkojen numeroiden valossa, se pitääkin paikkansa: suomalaisten naisten keski-ikä on 42,8 vuotta (suomalaiset miehet ovat keski-ikäisiä tasan 40-vuotiaana). Noh, keski-iän määritelmän venyvään haitariin kuuluu, että joskus keski-ikäisiksi määritellään jo 35-vuotiaat, vaikka Oxford English Dictionaryn mukaan keski-ikäisiä ollaan 45-60-vuotiaana.
Ja minä olen 43 vuotta. Mutta jutun ydin on se, etten minä nuorempi haluisi olla. Mutta en kyllä keski-ikäinenkään sillä tavalla, jolta sana minusta kuulostaa. Se sana on nimittäin aina mielestäni ollut ihan mahdottoman känttänä. Epämääräinen epäsana. Jarruttanut ja paikoilleen jämähtänyt. Että siinä se juna meni jo ja tässä sitä seistään pysäkillä huokailemassa. Että elämä on asettunut niille raiteillensa ja that’s it. Että mitä tässä enää mitään uutta aloittelemaan, kun on jo perhe, asunto ja kultainen hauveli. Että himmaillaan sitten vaan jotenkin se loppuelämä.
Uskonkin, että nuo ikäsanat sopivat kuvaamaan paremmin aikaa mennyttä, jossa elämä elettiin enemmän tietyn kaavan mukaan. Siinä kaavassa tietyssä iässä tehtiin tietyt asiat: oltiin lapsia, nuoria, opiskeltiin, mentiin töihin, mentiin naimisiin, saatiin lapsia, jäätiin eläkkeelle. Ihan yhtä vanhanaikaisilta kuulostavat minun korvissani myös muut ikää kuvaavat sanat: nolostuksen puna on nousta poskilleni, kun kuulen sanat teini-ikäinen, nuori aikuinen, seniori, harmaa pantteri, post-nuori.
Musa kysyi minulta eilen: äiti, mikä sinusta tulee isona? (Hänestä kuulemma hiiri.) Vastasin, ettei mitään hajua. Mutta se ei ahdistanut. Päinvastoin, tunnen juuri nyt mielenrauhaa siitä, millaista elämäni on tällä hetkellä. Koen, että jotenkin kaikkea muuta kuin keski-ikäistä: jalkaan tarraa kiinni uhmakas kolmevuotias sen sijaan, että lapseni olisivat jo ainakin murrosiässä tai jo maailmalla. Uraputken sijaan työura uinuu juuri nyt jossakin kauempana. Ja edelleen, kaiken järkevän ja käytännöllisen sijaan haaveilen kaikesta hupsusta.
Olen kovin kiitollinen vanhemmilleni ja rakkailleni siitä, että olen aina saanut elää omaa elämääni, omassa tahdissani. Kaavoihin takertumatta. Koskaan en ole joutunut kuulemaan lausetta, joka alkaisi: eikös sinunkin nyt jo tuossa iässä…
Siksi minusta tuntuu vain täysin merkityksettömältä sanoa, että olen 43-vuotias. Iän sijasta omaa identiteettiä ja sitä, millaiset ihmiset jotenkin ”omaksi laumakseni”, määrittävät jotkin ihan muut jutut. Se voi olla kokemus. Se voi olla elämäntilanne. Se voi olla harrastus. Tai vaikka minä pieni asia, josta intoilemme yhtä paljon.
Ikä pakenee sanoja. Sillä emmekö me vain ole liikkeessä koko ajan ja jonnekin.

Eläköön vilkas ruokakeskustelu
Julkaistu: 18.10.2011 | 15:14 |

Luin juuri Taija ja Jani Sompin uutuuskirjan Parantavat rasvat (Gummerus). Yleis- ja verisuonikirurgi Taija Somppi jäi mieleeni viime syksynä näihin aikoihin, kun hän otti ärhäkästi yhteen TV1:n A-talkissa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pääjohtajan Pekka Puskan ja pari kuukautta sitten Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professoriksi nimitetyn Mikael Fogelholmin kanssa yhteen siitä, ovatko maito- ja eläinrasvat sellainen riski terveydelle kuin näihin päiviin saakka on ajateltu. Puska ja Fogelholm edustivat sitä perinteistä ravintosuositusnäkemystä, Somppi ja Valion eläkkeellä oleva tutkimusjohtaja Kari Salminen puolestaan penäsivät heiltä näyttöä siitä, missä tutkimuksissa olisi todistettu eläin- ja maitorasvojen yhteys sydän- ja verisuonisairauksiin.
Somppien kirjan kiintoisinta antia minulle oli, kuinka siinä käydään läpi rasvasodan taustoja. Juuret ulottuvat 1950-luvun Yhdysvaltoihin, jossa tutkijat halusivat selvittää, mistä johtui se, että sydän- ja verisuonitaudit olivat merkittävästi lisääntyneet. Kirja valottaa myös sitä, kuinka eläinrasvoista eri mieltä olleet tutkijat joko vaiennettiin tai he käänsivät takkinsa. Ja kuinka yhdysvaltalainen elintarviketeollisuus uusine margariineineen ja kevyttuotteineen, samoin kolesterolilääkebisnes, liittyvät rasvasotaan. Sinänsä yksittäinen anekdootti, mutta tehtiinpä 1954 tutkimus, jossa kaneille syötettiin sellaista kolesterolia, jota ei ole tavallisissa ruoka-aineissa. Ja ei muuta kuin johtopäätöksiä tekemään sen aiheuttamien rasvaläiskien kertymisestä verisuonten seinämille. Päätelmä: kolesteroli ja sitä sisältävät rasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonisairauksia.
Vähähiilihydraattisen ravinnon puolesta puhuvat Sompit ovat sitä mieltä, että rasvojen terveysvaikutuksista ei edelleenkään tiedetä riittävästi. Ja enemmänkin: että ne ovat väärinymmärretyin asia ravinnossamme. ”Valitettavasti vain hyvin harva lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattilainenkaan on kiinnostunut kyseenalaistamaan vallitsevia ravitsemusohjeita, vaikka niillä ei ole saatu hyviä tuloksia. Paradoksaalistahan on, että juuri leveäpyllyisimmät asiakkaat ostavat kevyttuotteita.”
Kirja ampuu alas niin Pohjois-Karjala-projektista aikoinaan tehdyt johtopäätökset maito- ja eläinrasvojen vaarallisuudesta, kolesterolipeikon kuin viralliset ravintosuositukset. Minusta kirja on tervetullut veto suomalaiseen ravintokeskusteluun. Kyllä, se on epäilemättä poleeminen, mutta tarpeellinen (tosin välillä puuduttavankin perusteellinen, esimerkiksi luetellessaan asiantuntijat, jotka eivät allekirjoita eläinrasvojen vahingollisuutta ja ovat toista meiltä kolesterolilääkityksen tarpeellisuudesta).
Kirjan tärkein ajatus minulle on, että oma keho ja vointi ovat parhaita mittareita, kun samoilemme ruokaviidakossa. ”Asiakkaiden tuskaillessa, ketä tässä nyt voi uskoa, toteamme rauhallisesti, että oma keho ei valehtele. — Olemme sitä mitä syömme, ja ruoka on paras lääkkeemme.”
Kun olen tänä syksynä itse lisännyt proteiineja lautaselle päivän mittaan ja varsinkin aamulla – ja ylipäätään ruvennut syömään aamupalaa – Somppien kirjasta kolahti myös muistutus siitä, että energiaa pitäisi riittää tasaisesti koko päiväksi. Tämä ajatus on toki tuttuakin tutumpi, mutta aloin omalla kohdalla miettiä, että todellakin: pystyn itse vaikuttamaan siihen, millaiseen ruokailurytmiin kehoni totutan. Ruokavalinnoissanihan on kyse ketjureaktiosta. Ja se ensimmäinen valinta tulee eteen aamulla. Jo aamiaisella teen pitkälti sitä valintaa, millainen vireystasoni on myöhemmin päivällä. Tasapainoinen lounas antaa energiaa myöhäisiltapäivään ja ajoissa nautittu illallinen treeniin ja pitkälle iltaan – ilman että minun tarvitsee pupeltaa koko ajan välipaloja ja illalla treenin jälkeen kasoittain hiilihydraatteja.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, ihan puhtaalla maalaisjärjellä ajatellen, että ihmiset ovat kovin yksilöllisiä sen suhteen, miten kunkin elimistö pystyy hyödyntämään rasvoja, proteiineja ja hiilihydraatteja. Miksi emme olisi ainutlaatuisia myös tässä suhteessa? Olen aivan varma, että tulevaisuudessa, kun geeniperimämme salaisuuksien kammio aukeaa vähitellen yhä enemmän, saamme paljon lisää tietoa siitä, kuinka geenit vaikuttavat tähän kehomme kykyyn käyttää eri ravintoaineita. Samoin olen varma, että ihmisen oma keho kyllä kertoo paljon, mikä sille on hyväksi, olipa kyse ruokavaliosta tai liikunnasta. Kun vain malttaisimme vähän kuunnella sitä.
Tämän vuoksi yhden ainoan lautasmallin antaminen suositukseksi kaikille on tuntunut minusta aina ihan terveen järjen vastaiselta. Eihän sama ruokavalio yksinkertaisesti voi sopia yhtä hyvin kaikille.
Tiesittekö muuten tämän Somppien kirjassa kerrotun: ensimmäisen ruokaympyrän kehitti 1950-luvulla Helsingin yliopiston ravintokemian professori Paavo Roine. Tuossa ympyrässä elintarvikkeet oli jaoteltu kuuteen osioon: puolet ympyrästä sisälsi lihaa, kalaa, kananmunaa, broileria, öljyä ja maitotaloustuotteita. kuten voita, juustoa, maitoa ja kermaa. Kaksi kuudesosaa oli vihanneksia, marjoja, hedelmiä, juureksia ja perunaa ja yksi kuudesosa ruisleipää ja kokojyvätuotteita. Aika erilainen suositus kuin nykyään.
Itse olin käyttänyt voita ja kermaa ruoanlaitossa ja pitkään ennen kuin alettiin puhua rasvasodasta, ihan puhtaasti maun vuoksi. Minusta moni ruoka vaan nyt maistuu voin ja kerman kera paljon paremmalta. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, että olisin niitä lätrännyt yltiöpäisesti ja alvariinsa, lähinnä viikonloppuna oli ihana kokata ”kunnon aineksista” tässäkin mielessä (ja nyt myöhemmin olen päätynyt voin kannalle ihan siitäkin yksinkertaisesta syystä, että luonnollinen rasva tuntuu myös ravitsemuksellisesti keholle järkevämmältä kuin pitkälle prosessoitu levite). Nyt Musan kanssa kotona ollessa kokatessa tulee käytettyä paljon enemmän vaikkapa vihanneksia ja juureksia, joille riittää mainiosti ripaus hyvää oliiviöljyä.
Ruotsissa voi on loppunut paikoitellen kaupoista kovan kysynnän vuoksi. Myös Suomessa voin kulutus on viime aikoina kasvanut huimasti (mutta kaukana se on huipusta eli 1960-luvun lopusta, jolloin jokainen suomalainen söi vuosittain melkein 20 kiloa voita. Viime vuonna kulutus oli 3 kiloa per suomalainen). Tänä vuonna syömme sitä viidenneksen enemmän kuin viime vuonna. Eilen kuuntelin sitten radiouutisia, joissa Valion edustaja kertoi, että vielä tänä vuonna jossain vaiheessa voin myyntiä voidaan joutua myös meillä rajoittamaan. Kun ei ole yksinkertaisesti enempää toimittaa kauppoihin ja Ruotsiinkin sitä viedään.
Vaan miten onkaan kommentoinut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska voin lisääntynyttä kulutusta? Hänen mielestään (HS 30.9.) kyseessä on ”ohimenevä muoti”. Puskan kommentit ovat kokonaisuudessaan luettavissa täältä.
Minusta Puskan kommentti ei ole tältä vuosituhannelta. Olin sitä lukiessani yhtä aikaa vihainen, surullinen ja huvittunut. Minusta on hyvä, että on erilaisia näkemyksiä hyvää tekevästä ravinnosta. Vielä parempi on, että niistä nyt keskustellaan vilkkaasti ja avoimesti. Loukkaavaksi Puskan kommentin tekee sen ylimielisyys ihmisten ruokavalintoja kohtaan ja näkemys, että voin uudessa voittokulussa olisi kyse jostain marginaalihihhulien jutusta. Vaan kun ei ole. Ihan oman lähipiiriäni luotaamalla voin todeta, että ihan tavalliset ihmiset ne ovat voin valinneet. He ovat halunneet vaihtaa kevytlevitteet luonnolliseen rasvaan, koska ovat halunneet a) saada makua ruokaan ja/tai b) ovat halunneet siirtyä luonnollisiin rasvoihin samalla, kun ovat muutenkin muuttaneet ruokavaliotaan, esimerkiksi vähemmän hiilihydraatteja sisältäväksi.
Oikein odotan keskustelun seuraavia käänteitä. Ehkäpä Ajankohtaisen kakkosen toimituksessa Tampereella valmistellaan jo Suurta rasvailtaa…

Never ending story: vene
Julkaistu: 23.10.2011 | 13:26 |

Viime syksynä, ennen kuin purjehdus tuli perheeseemme, kuvittelin kepoisesti, että kesällä sitten muutama kuukausi purjehditaan ja homma on paketissa. Mitä nyt vähän käydään keväällä venettä valmistelemassa uuteen kauteen.
Vaan jäimme koukkuun ihan kunnolla. Nyt olen tajunnut, että sehän on sitten ihan ympärivuotista, tuo purjeveneen ympärillä olo. Ainakin näemmä meidän perheessämme. Rebecca nostettiin vedestä viikko sitten. Mutta puuhaa sen kanssa riittää. Säilytyskatoksen rakentamista, veneen tyhjäämistä, sen puhdistamista ynnä muuta. Eilen esimerkiksi kauppalistallani oli ruokatarpeiden lisäksi Repeä varten kolmen litran pöksä glykolia, jäähdytysnestettä. Mieheni intoilee jo kaikenlaisista talven aikana tehtävistä tuunausprojekteista.
Mutta veneharrastuksen pinnan alle katsoessani näen paljon muutakin. Siitä on tullut perheellemme uusi tapamme olla yhdessä, olipa sen ajanvietto sitten vesillä oloa tai satamassa suojapressun alla näpertämistä. Siihen liittyy myös yleistä ulkonaoloa: kävelyretkiä lähiluonnossa, makkaranpaistoa nuotiolla, pulkkailua kirkkaina kevätpäivinä merenjäällä. Se on huikeita hetkiä merellä, mutta myös vastuuta, rutiineja ja aikaa nielevää huolenpitoa.
Juuri nytkin perheen miehet ovat satamassa. Musalle olemme selittäneet, että Repe on nostettu maihin talviunille. Odottamaan uutta kevättä. Eilen satamaan ajaessa juttelin Musan kanssa myös siitä, miksi lehdet putoilevat syksyllä puista. Nekin menevät nukkumaan talveksi.
Tämä upea tammi on matkallamme Linlon satamaan. Keväästä kesään ja syksyyn olen seurannut, kuinka se kaartuu ajasta toiseen uljaasti taivasta vasten: aluksi vaaleanvihreiden ujojen lehdenalkujen peittämänä, sitten uhkeassa kesäasussaan ja nyt syksyn vähitellen riisumana. Tätä puuvanhusta katsellessa minulle tulee aina hyvä, levollinen olo. Kuten aina muulloinkin, kun pääsen kuljeskelemaan vanhojen puiden äärelle. Olen onnekas, sillä vanhempieni luona maalla on jäljellä vielä koskematonta satumetsää, jonne on aina ihan pakko päästä kävelemään kylässä käydessäni. Se rauhoittaa syvältä.
Juuri tähän maisemaan tuntuu kuuluvan Nobel-palkitun Tomas Tranströmerin runo Myrsky (esikoisteoksesta 17 runoa, joka julkaistiin vuonna 1954). En ollut ensimmäistäkään Tranströmerin runoa elämässäni lukenut, mutta tämän löysin Nobel-uutisoinnin aikoihin Hesarin jutusta. Sanat ovat palanneet aina uudestaan mieleen tänä syksynä tammiportista käydessäni. Kas tässä.

Myrsky
Äkkiä kulkijan kohtaa täällä vanha
jättiläistammi, kuin kivettynyt hirvi. Sen
avara kruunu vasten syyskuisen meren
mustavihreää linnoitusta.

Pohjoismyrsky. On pihlajanmarjojen
kypsymisen aika. Pimeässä valvova kuulee
tähtikuvien kaviot. Töminän pilttuista
korkealla oksiston yllä.

Elämää, ei sen vähempää
Julkaistu: 23.10.2011 | 19:00 |

Olette varmaan huomanneet tämän: kuinka jokin aihe pulpahtaa äkkiä esiin vähän joka paikassa ja puhututtaa vähän jokaisen läheisen kanssa? Tällä viikolla omassa elämässäni taholla jos toisellakin tuli vastaan ajatus siitä, mitä ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan. Varmaan olettekin törmänneet aiheeseen, sillä siitähän kerrottiin tällä viikolla monessakin mediassa.
Mutta kertaukseksi. Kysehän on siis australialaisen Bronnie Waren havainnoista, jotka yhdistivät hänen kokemuksensa mukaan kaikkia potilaita, joita hän hoivasi heidän viimeisinä elinpäivinään. Ware on kertonut tästä Inspiration and Chai -blogissaan. Äskettäin häneltä on näemmä myös ilmestynyt The Top Five Regrets of the Dying -kirja aiheesta.
Ne viisi eniten kaduttavaa asiaa ovat:
1. Olisinpa uskaltanut elää itseni näköistä elämää – enkä sellaista, mitä muut odottavat minulta.
2. Kunpa en olisi tehnyt töitä niin paljon.
3. Kunpa olisin uskaltanut kertoa rohkeammin tunteistani.
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Itse puhuin tästä tavatessani rakkaan ystävän aivan liian pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli kulunut kuukausia, ja molempien elämässä oli myllertynyt moni asia. Puhuimme paljon, syksyinen kävelylenkkimme kestikin pitkään. Olin iloinen, että olin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä ja tupsahtaa kylään.
Sama mitä kadutaan -aihe ui moneen muuhun keskusteluun tällä viikolla, ja torstaina se tuli vastaan myös, kun seurasin Global Dignity Dayn eli Ihmisarvon päivän juhlapuheita. Ja jälleen se sama ällistys yksinkertaisesta, mutta itsestäänselvästä havainnosta: kuinka jokin kokemus koskettaa meitä kaikkia. Ihan sama mikä elämäntilanne, mitä tekee työkseen, minkä ikäinen on.
Itse olen havahtunut nyt lapseni kanssa ollessani ajatukseen, mistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos en nyt pystyisi olemaan Musani kanssa. Arjessa kietoutuvat yhteen jotenkin kiehtovalla tavalla pieni kokemus ja iso ajatus: vaikkapa piipahdamme läheiselle urheilukentälle juoksentelemaan (ja välillä kellimään syysaurinkoon) ja koen, että olen nyt keskellä jotakin todella kallisarvoista.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä vastaisin, jos kysyttäisiin elämän tarkoitusta. Jotenkin olen kallistunut sen sydämen äänen kuunteluun. Toivon, että voisin muistella sitten joskus mummona: sain ainakin jossain kohtaa kerättyä rohkeutta elää sen näköistä elämää, jonka sisälläni tunsin.
Suppisten piilottelua
Julkaistu: 26.10.2011 | 12:01 | minnahietakangas
You have no comments to approve.

Suppilovahveroita on tänä syksynä löytynyt jokaikisestä metsännotkelmasta ja sammalikosta, joten niille piti keksiä jotain muutakin käyttöä kuivaamisen lisäksi. Tämän suppilovahverohillokkeen reseptin löysin Herkkusuun lautasella -blogista. Hillokkeen kaneli ja neilikka toivat keittiöön ihanan joulutuoksun. Poimin hillokkeeseen suppilovahverosaaliista ne kaikkein pienimmät ja näteimmät sienet. Tuuminkin jo, että tätä tummaa herkkua on mukava viedä vaikka tuliaisiksi sukumme perinteiseen joulupöytään.
Innostuin kokkailemaan suppilovahveroista myös kaalikääryleitä. Jotenkin olin etukäteen vähän ajatellut, että se kaalin keittäminen ja lehtien irrottaminen on aikaa vievää ja vaivalloista. Aikaa toki vierähti, mutta eipä se sitten loppujen lopuksi ollut kovinkaan vaivalloista. Ja siinä kaalinlehtien irrottelun lomassa ehti hyvin tekemään täytteen. Siihen sekoitin suppisten seuraksi vuohenjuustoa, ohrasuurimoita, hienonnettua kaalia, sipulia ja valkosipulia. Päälle siirappia ja voinokareita, uuniin tunniksi ja kypsymisen aikana ahkeraa kääryleiden valelua lihaliemellä, herkullista!
Sain alkuun myös yhden niistä ikuisuusprojekteista, jotka ovat odottaneet äkskymmentä vuotta sopivaa hetkeä. Ruokareseptien järjestelyn. Huomasin, että niiden läpikäymisessä on samaa fiilistä kuin vaatekaapin siivoamisessa. Ihan samalla tavalla kuin vaatteita lajitellessa sitä miettii, miksi on juuri tähän reseptiin mieltynyt. Miksi olen tämänkin säästänyt? Mitä se kertoo minusta?
Tuli tosi nostalginen olo. Vanhimmat reseptit muinaisilta opiskeluajoilta olivat hapertuneita ja kellastuneita leikkeitä. Suosikkireseptit erotti selvästi joukosta: monet tahrat ja täplät olivat niitä kirjoneet vuosien saatossa. Kun katseli niitä, mieleen palasi elävästi monta kokkaushetkeä. Kuinka tuotakin jälkkäriä väkertäessä tuli kiire, kun illanistujat soittivat jo ovikelloa…
Huomasin myös, että – tämän nykytekniikan valossa tosi antiikkisella – reseptikirjalla on yhä paikka minun keittiössäni. Samoin niillä muutamilla rakkailla ruokalehdillä, joita säästelen vuodesta toiseen. Olkoonkin, että yhä useammin kilkkaan ihaniin ruokablogeihin herkullisia ruokaideoita etsiessäni.

Syksyiset kääryleet
Julkaistu: 26.10.2011 | 14:57 |

Tässä vielä suppiskääryleiden resepti syksyä ilostuttamaan! Itse tykkään käyttää täytteessä Chavroux’n pyramidin muotoisessa pöksässä olevaa vuohenjuustoa. Se on mukavan notkeaa ja oman kokemukseni mukaan myös ei-niin-paljon-vuohenjuustosta-diggailevat ihmiset tykkäävät tästä miedosta juustosta, josta vuohenmaku ei hyöki niin reippahasti päälle. Itse pidin täytteessä vaihteen vuoksi täysjyväohrasta, mutta toki siinä voi käyttää myös esimerkiksi (täysjyvä)riisiä.

Suppiskääryleet
1 kaali (reilun kilon painoinen)
noin 8 dl tuoreita suppilovahveroita
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
voita
150 g vuohenjuustoa
1 1/2-2 dl keitettyä täysjyväohraa
2 dl hienonnettua kaalia
1 1/2 tl meiramia
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria

Päälle
siirappia
voinokareita
2-3 dl kasvis- tai lihalientä

Poista kaalista kanta ja tarvittaessa pari ulointa lehteä. Keitä kaalia suolalla maustetussa runsaassa vedessä noin 20 minuuttia. Irrota uloimmat lehdet sitä mukaa kuin ne kypsyvät. Nostele lehdet jäähtymään – kätevä tapa on latoa ne vaikkapa pienen, nurinpäin käännetyn kulhon pohjan päälle. Leikkaa tarvittaessa veitsellä lehtiruodit ohuemmiksi.
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Keitä ohrasuurimot pakkauksen mukaan siten, että ne jäävät mukavan napakoiksi. Hienonna kaalin sisäosa kääryleitä varten. Pilko sienet ja sipulit. Paista niitä pannulla voissa, kunnes neste on haihtunut sienistä. Lisää vuohenjuusto, ohrasuurimot, kaalisilppu ja mausteet. Anna täytteen tekeentyä hetki.
Nosta lehdelle reilu ruokalusikallinen täytettä. Kääri lehti paketiksi (samalla tavalla kuin käärisit taskuksi täytetyn tortillan). Lado kääryleet tiiviisti vieri viereen uunivuokaan. Valele kääryleiden päälle siirappia ja lisää muutamia voinokareita. Kaada vielä vuoan pohjalle kasvis- tai lihalientä. Kypsennä kääryleitä uunissa noin tunti. Valele niitä ahkerasti (itse valelin muistaakseni neljä kertaa) paistamisen aikana vuoassa olevalla liemellä, niin saat ihanan meheviä kääryleitä. Tarjoa esimerkiksi puolukkasurvoksen kanssa.

Lukemista kahdessa polvessa
Julkaistu: 29.10.2011 | 16:38 |

Terkut kirjamessuilta! Tämän uuden elämäntilanteeni ehdottomasti hienoja puolia on sekin, että ehdin kerrankin messuille jo viikolla, torstaina, kiireettä Musan kanssa kiertelemään. Tai no, ajattelin messuille mennessä, että antaas katsoa, hyvä jos Musa puolikin tuntia siellä viihtyy. Mutta ilokseni Musa otti kaiken ilon irti Messukeskuksen (vielä inhimillisestä) vilskeestä, ja nuuskimme kirjapinoja siellä reilut kaksi tuntia. Pressikorttini kiinnitin Musan hupparin rintapieleen, mistä ilosta ukuleleni hykerteli tyytyväisenä.
Mukaan tarttui Musalle joulupukin konttiin löytöjä, joita ei toki sovi tässä paljastaa. Itse löysin messuilta Tomas Tranströmerin Kootut teokset 1954-2004 ynnä kolme pokkaria kympillä -tarjouksen innoittamana kasan luettavaa. Yritin Tranströmeriä bongata jo ennen messuja netistä, mutta kokoelma näytti olevan loppu joka paikasta. Nyt painosta oli saatu messuille monelle ständille tarjolle. Ilahduin kovasti.
Olen hiljaa kehräten laittanut merkille, kuinka iltasatujen ja ylipäätään kirjojen lukemisesta on kasvanut Musalle rakas rutiini. Tällä hetkellä suosikkeja ovat Richard Scarryn Touhulan värikkään väen edesottamukset, Barbapapat ja vessakirja, jossa Ruttu-niminen kissannäköinen otus toilailee toiletissa ja jossa joka sivulla huuhdellaan napista vessa.
Kirjoista ja lukemisesta puheen ollen, suvussani hellittyjä tarinoita on se, kuinka vanha hoitotätimme luki minulle ja veljelleni läjäpäin Aku Ankkoja, kunnes sitten 4-vuotiaana opin lukemaan. Kai se, kun tarpeeksi kauan toistaa… Kasvoin kirjoja hotkien. Minulle niiden lukeminen oli lapsuudessa ja nuoruudessa maalla portti mahtavan kiehtoviin maailmoihin. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni, millä kohdalla hyllyssä kyläkoulun pienessä kirjastossa Neiti etsivät olivat. Muistan mistä kerran löytyivät viikossa kyläkaupalla pysähtyneessä, ääriään myöten täyteen tupatun kirjastoauton kaikki hevosia käsittelevät kirjat. Tuli lainattua ne aika moneen kertaan.
Kuvailisin varmasti itseäni, että olen aina lukenut. Mutta aika monta kertaa viime vuosina vain lomilla sain luettua niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt nautin ihan täysillä siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana kotona ollessani olen ehtinyt lukea hurjan paljon enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Tuntuu kivalta ajatella, että nyt voin taas listata lukemisen rakkaiden harrastusteni joukkoon.
Musa puolestaan vakuuttaa jo silmät kirkkaina tietävänsä, mitä missäkin kirjan kannessa, kyltissä ja tarrassa lukee. Muun muassa seuraavanlaisia asioita: ”Musalle pitää ostaa pikkuautoja”, ”Musan ei tarvitse syödä puuroa”. Ja niin edelleen, tilanteeseen sopien. Ai niin, ja tämä jää luultavasti meidän perheemme hellimiin klassikkotarinoihin, niin suosittu tästä on jo nyt tullut: Pari viikkoa sitten ajelimme puuduttavaa Kehä III:sta viikonlopun vietosta kohti kotia. Tähän Musa tokaisi: ”Hei äiti, tuossa kyltissä lukee Kesä kolmonen. Me ajetaan Kesä kolmosta kotiin!” Aika symppis uusionimi tylsälle rinkulatielle.

Helppoa kuin myslinteko
Julkaistu: 29.10.2011 | 20:00 |

Ystäväni piipahti kylässä, ja mutustelimme jutustelun lomassa aamiaista. Tämä omatekoinen mysli kirvoitti häneltä kiitokset, joten ajattelin laittaa ohjeen tänne. Mainion ohjeen sain itse pari vuotta sitten toimittajakollega Hanna Jenseniltä. Sen jälkeen en ole kaupasta mysliä enää ostanut. Ohjetta on kiva muunnella milloin mitenkin, kaapista löytyvien ainesten mukaan: lisätä erilaisia pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja marjoja… Itse tykkään laittaa mukaan aina reilusti pähkinöitä. Välillä olen jättänyt tuon intiaanisokerin pois tai laittanut sitä vähemmän, sillä makeutta mysliin tulee tuosta vaahterasiirapistakin ihan tarpeeksi.

Tee se itse -mysli
4 dl (luomu)kaurahiutaleita
1-2 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1/2 dl vaahterasiirappia
1/2 dl rypsiöljyä tai oliiviöljyä
2 tl pellavansiemenrouhetta
3 tl mantelijauhetta
2 rkl täysruokosokeria (eli intiaanisokeria)
kuivattuja marjoja tai hedelmiä
pähkinöitä ja siemeniä
Sekoita kulhossa kaikki muut ainekset paitsi kuivatut hedelmät ja pähkinät. Levitä seos uunipellille. Paista 160 asteessa 15 minuuttia, kääntele sitten seosta. Lisää tässä vaiheessa pähkinät, kuivatut hedelmät ja marjat seokseen. Paista vielä noin 10 minuuttia. Pidä silmällä uunia, sillä lopussa tämä mysli tuntuu palavan (ainakin minulta) helposti!

Tämä on nyt toisin
Julkaistu: 31.10.2011 | 09:07 |

Niin toimittajana kuin lehden lukijana minulle läheisimpiä juttuja ovat aina olleet hyvin tehdyt henkilöhaastattelut. Sillä tarinat yhdistävät meitä. Vaikka emme olisikaan kokeneet välttämättä samoja asioita, voimme kokea samoja tunteita haastateltavan tarinaa lukiessamme. Evitan päätoimittajana ollessani mietin aina elämänmuutoksestaan kertovien ihmisten tarinoissa erityisen paljon sitä, miten tuo muutos on ihan konkreettisesti näkynyt heidän arjessaan. Sillä yksityiskohdilla on suuri todistusvoima. Millaiset pienet, mutta merkittävät asiat olivat toisin?
Ja nyt, tätä Luonnonkihara-blogia pitäessäni olen halunnut jakaa niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka ovat askarruttaneet, murehduttaneet ja ilahduttaneet minua tässä omassa uudessa elämäntilanteessa. Nyt on kulunut puoli vuotta siitä, kun luovuin päätoimittajan työstä ja asetin elämäni Musa-poikani ympärille. On siis hyvä aika listata asioita, jotka ovat nyt elämässäni jotenkin toisella tavalla kuin aikaisemmin.
1. Monta kertaa olen ajatellut tämän ajatuksen: mistä asioista ja kuinka paljon paitsi olisin jäänyt, jos en nyt olisi Musan kanssa. Ja toisin päin: kuinka paljon nyt saan nähdä ja kokea ihan siinä vieressä eloisan poikani kasvua.
2. Musalla, kuten lapsilla on, on taito saada ilo pintaan mitä odottamattomimmissa tilanteissa. Nauran paljon. Olenkin sanonut ystävilleni, että elän tällaisen 24 h stand up -koomikon kanssa.
3. Olen nyökännyt monille uusille asioille ”joo, miksei” ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen käynyt tänä syksynä ensimmäistä kertaa astangajoogassa. Olen meditoinut tänä syksynä ensimmäistä kertaa elämässäni viikoittain.
4. Olen meikannut kuluneen puolen vuoden aikana vähemmän kuin koskaan aikuisiällä. Kampaamokäyntien välikin on venynyt paljon pidemmäksi.
5. Tunnen oloni kotoisammaksi kehossani, sillä olen ehtinyt liikkua pitkästä aikaa tosi paljon. Aamut käynnistyvät usein kävely- tai fillarilenkillä lenkillä Musan kanssa. Sen lisäksi kalenterissa on ollut säännöllisesti muun muassa ratsastusta, kinesistä, kahvakuulaa ja kehonhuoltotunteja.
6. Olen nauttinut siitä, että olen ehtinyt lukea kasoittain kirjoja. Fiktiota ja faktaa, yöpöydälläni on kesken yleensä 3-4 kirjaa.
7. Olen ikävöinyt välillä kovasti työkavereitani, varsinkin aina uuden Evitan ilmestyessä. Haikeaa, kun osa minusta on niin sosiaalisuutta kaipaava.
8. Purjehdus valloitti minut täysin kuluneen kesän aikana. Olen oppinut siihen liittyviä uusia taitoja, muun muassa pyöräyttelemään solmuja. Illalla satamaan tultua Rebeccan kannella oli aikaa Musan kanssa pyöräytellä vaikkapa paalusolmua ja opetella siihen liittyvä loru: käärme sukelsi lampeen, kiersi puun takaa ja meni takaisin lampeen… Vai miten se nyt menikään.
9. Kesällä tein enemmän kaalilaatikkoa ja leivoin mustikkapiirakkaa enemmän kuin elämässäni yhteensä siihen saakka. Ennen kokkasin vain viikonloppuisin, nyt myös arkisin, sillä minusta on mukavaa tietää tarkalleen, mistä tykötarpeista Musan lautasella oleva ruoka on tehty.
10. Syömiseni on muuttunut säännöllisemmäksi. Siitä iso kiitos kuuluu pojalleni, jonka pitää saada ruokaa noin kolmen tunnin välein. Siinä ohessa oma syöminenkin on muuttunut hallitummaksi.
11. Huomasin jossain vaiheessa kesällä, että vaatekaappini oli käynyt pikkuhiljaa erinäköiseksi. Ennen siellä olivat ainakin mitenkuten erillään työvaatteet ja vapaa-ajan vaatteet (vaikka olenkin aina pukeutunut töihin kovin epämuodollisesti, meidän alallamme se kun on onneksi mahdollista). Nyt ne vaatteet ovat jotenkin iloisesti sekaisin ja kaikki pitämäni vaatteet ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän vapaa-ajan vaatteiksi.
12. Olen tavannut läheisiäni ja ystäviäni enemmän kuin aiemmin. Mummolassa olemme viettäneet Musan kanssa enemmän aikaa kuin mikä olisi ollut mahdollista töissä ollessani.
13. Minusta tuntuu, että olen pystynyt nyt aidommin rauhoittua kuuntelemaan läheisiäni ja ystäviäni. Jotenkin pysähtyä eri tavalla ihmisten äärelle. Nuo keskustelut ovat avanneet minulle ihan uusia puolista tutuista ihmisistä.
14. Työmenoista tyhjentynyt kalenteri, hiljentynyt meili ja rauhoittunut puhelin ovat hämmentäneet välillä minua. Toisaalta olen ollut helpottunut, toisaalta tuntenut itseni välillä surumieliseksi. Olen ajatellut monta kertaa, että onneksi olen elämäni aikana tottunut olemaan myös yksin, eikä yksinolo ahdista minua.
15. Olen ollut vähän häkeltynyt ja niin kovin ilahtunut kaikista niistä mahtavista sanoista, joita olen saanut kuulla, kun olen kertonut ratkaisustani. Täällä blogissa, junassa matkustaessa, ystävän kanssa kävelylenkillä – kaunis kiitos kaikille kaikesta!

Luonnonkihara muuttaa uuteen osoitteeseen
Julkaistu: 31.10.2011 | 22:30 |

Pakko tunnustaa. Tätä postausta olen lykännyt viimeiseen saakka. On nimittäin aika sanoa näkemiin. Voi huokaus ja haikeus, mutta: Luonnonkihara-blogini muuttaa täältä Evitan nettisaitilta uuteen kotiin. Löydät jatkossa Luonnonkiharan täältä.
Viime keväänä, kun aloitin elämäni ensimmäisen kerran bloggaajana, elämäni oli isossa murroskohdassa. Toimittajana oleminen on minulle koko aikuisikäni ollut enemmän kuin työ, se on ollut tapa olla olemassa. Sitten se pieni ääni sisällä alkoi sanoa jotain muuta. Se ääni, jota olen aina ratkaisuissani kuunnellut. Se jota myös sydämen ääneksi sanotaan.
Minun vain piti kerätä vähän aikaa rohkeutta luopua yhdestä unelmasta, jotta voisin antaa tilaa sille toiselle, vihdoin toteutuneelle. Sille, että olin tullut pienen pojan äidiksi. Se on juuri nyt ylivoimaisesti arvokkain ja merkityksellisin asia elämässäni. Minulla vain kesti vähän aikaa tajuta, että jokin elämässäni, arvoissani, oli pysyvästi muuttunut.
On tullut aika kiittää teitä kaikkia. Minulle on ollut etuoikeus kuulua tällä sivulla bloggaavien Evita-naisten rinkiin. Kiitos, blogisiskot, ajatuksistanne, kommenteistanne ja yhteisistä hetkistä niin verkossa kuin kasvotusten. Kaunis kiitos teille, kaikille blogivierailleni ja erityisen lämmin halaus kaikille teille, jotka olette kommentoineet postauksia: kerroitte oman elämänne tarinoita, annoitte loistavia vinkkejä ja kiinnostuitte kysymään lisää.
Vaikka olin toimittajana tehnyt pitkään töitä ja päätoimittajana useamman vuoden kirjoittanut pääkirjoituksia, olen ollut ihan noviisibloggaaja, Luonnonkihara on minun ensimmäinen blogini. Lehden pääkirjoituksia luultavasti on paljon korkeampi kynnys kommentoida, joten viehätyin bloginpitäjänä siitä, miten nopeasti ja sykähdyttävästi keskustelu ja kommentit ottavat täällä verkossa tuulta siipiinsä.
Jatkossa Luonnonkihara kiertyy vielä tiiviimmin elämänmuutokseni ja Musa-poikani ympärille. Unohtamatta kuitenkaan niitä pieniä ihania asioita arjessa, jotka tekevät minut, niin, uskallan sanoa että onnelliseksi.
Oletpa vieraillut blogissani useammin tai vasta ensi kertaa klikkasit itsesi tänne, tervetuloa vielä kerran tänne Luonnonkiharan uuteen osoitteeseen!
Nyt otan (ison) palan tuoretta porkkanakakkua tähän viereeni sohvalle. Jatketaan juttelua!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s