Pastakastike joka katosi

Meripäiväkirja, s/y Rebecca

Elisaari-Jussarö, 17.7.2019

Tätä kirjoittaessa Jussarö on jo kadonnut horisonttiin. Samoin katosi kapteenin kokkaama tonnikalapastakastike.

Oltiin juuri kehuttu se mitä mainioimmaksi (miten ruoka aina maistuukaan niin hyvältä ulkona syötynä) ja menin askartelemaan jotain kannelle keulaan. Yleensä laivakoira seuraa aivan kintereillä. Nyt ei. Sitlooraan palattuani ymmärsin miksi. Hetkeksi ulos unohtunut kastike oli senkin mielestä ollut erinomaista. Hiirenhiljaa se popsi kastikkeen loppuja kasarista. En tohtinut toruakaan, koska itsepä sen sinne jätin kuonon ulottuville.

Mutta Jussaröhön, jonne pääsimme auringon saattelemina purjeilla kevyessä etelätuulessa. Edellisestä visiitistä oli vierähtänyt muutama vuosi. Taisin silloin kuvailla paikkaa kaksijakoiseksi. Saman allekirjoitan edelleen. Saari on kiehtova, mutta rosoinen tuttavuus.

Toisaalta on 1960-luvulla toiminut rautamalmikaivos ja autioituneet kaivostyöläisten talot. Ne on ympäröity verkkoaidoilla. Rakentaessa käytettiin asbestia, mutta aidat lienevät nykyään enemmän sortumisvaaran vuoksi.

Niin tai näin, luonto alkaa vallata takaisin ihmisen kyhäelmiä. Näistä kuvista itselle tulee mieleen Pripyatin aavekaupunki, josta asukkaat evakuoitiin Tsernobylin onnettomuuden vuoksi. Mutta minulla onkin vilkas mielikuvitus.

Toisaalta on herkkä luonto. Kunhan jatkaa luontopolkua vanhaa kaivostornia viistäen, aukeaa pieni mustahiekkainen ranta ja meren sileäksi hiomat rantakalliot.

Edellisellä kerralla, kun Musa oli vielä pienistä pienin merenkävijä, tuli kirjoitettua pikkukivistä nimi rantakalliolle muiden joukkoon. Pitihän se tehdä nytkin.

Kiviä asetellessa kapteeni huudahti kehottaen katselemaan merelle. Pintaan näytti epäsäännöllisin väliajoin putkahtavan tummia päitä, joten vaikka meillä ei ollut kiikareita mukana, luulemme että kyseessä olivat hylkeet.

Ai niin. Laiturilla kävi kuhina, sillä syvässä vedessä viihtyivät ahvenet. Nyt meillä on kylmässä seitinohuet ahvenfileet odottamassa paistamista. Laivakoiralle vaan meinasi tulla ikävä, kun ukkelit katosivat perkaamaan niitä.

Mutta loistavasti laivakoira alkaa löytää paikkansa veneellä. Ihailen sitä, kuinka taitavasti se tassunsa sovittaa pienellä retkiveneellä ahtaissa paikoissa. Eilen tuli nähtyä myös se, kuinka taitavasti V. Vikström peruuttaa pienessä tilassa, kun sitä pyytää luokseen.

Riippumatosta veteen katsellessani ja solmuun mennyttä onkisiimaa selvitellessäni huomasin ensimmäiset hiutaleet meressä. Päivän auringonpaiste ja tyyni sää merkitsivät sitä, että sinilevä alkoi kerääntyä Jussarön vankkatekoisen laiturin ympärille. Nähtäväksi jää, millainen leväkesä tänä vuonna Saaristomerellä on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s