Laivakoiraksi oppimassa

Meripäiväkirja

15.-16.7.2019, Linlo-Elisaari

Piti hetki ynnätä, monettako kertaa olemme tänä kesänä purjeilla. Yhdeksättä vuotta viedään, ja niin pitkälle on tultu, ettemme oikein edes osaa ajatella muuta kuin merelle lähtöä.

Keleistä viis. Jos on lämmintä, päälle laitetaan kesävaatteet. Jos on viileää ja sadetta, kolme kerrosta vaatteita. Mukana on kaikkea sortseista pitkiin kalsareihin. Ja tietysti villasukat. Ne kulkevat reissussa aina ja kaikkialla mukana.

Mutta yhdelle tyypille tämä venekesä on ensimmäinen. Koirulillemme, jonka kostea kuono juuri nyt kutittaa jalkapohjaani, kun kirjoitan. Laivakoiramme Vikke Vikström makaa aivan reporankana sääret suorana veneen sohvalla.

Ihan kaikki on uutta. Meren tuoksu, luonnon äänet, tämä tapa liikkua. Ihmekö jos on tööt.

Aluksi tuumin, miten kutsua tätä nelijalkaista venekaveria, venekoiraksi vai laivakoiraksi. Venettämme, vuosien varrella niin tärkeäksi tullutta Rebeccaa ajatellen jälkimmäinen tuntuu hupsun suureelliselta, mutta kun laivakoira Vikke rimmaa minusta paremmin, niin siihen päädyin (vastoin kapteenin näkemystä). Mutta toisaalta, rakkaalla koiralla on monta nimeä, kuten ollaan jo ennen tätä huomattu, joten eiköhän Vikström ole meidän puheissa sujuvasti niin vene- kuin laivakoirakin.

Mutta itse merimatkaan. Kyllä sitä taas odotettiin. Kun pojat olivat saaneet Helsinki Cupin kunniakkaasti pakettiin (meidän piskuinen kyläjoukkue kahdeksan joukossa!), käytiin laivakoiran kanssa totuttelemassa veneellä oloon satamassa samalla, kun pakattiin Rebecca lähtövalmiiksi.

Piti päästä ajoissa matkaan. Mutta perinteisesti se meni taas pitkälle iltapäivän puolelle. Kun oli taas ruokakaupassa varauduttava kuin Viisikko ja kurvata vielä postiinkin hakemaan sitlooraan varjo, joka suojaa niin sateelta kuin paisteelta.

Ensimmäisenä päivänä marssimme moottorilla Linlosta Elisaareen, kun vähäkin tuuli katosi. Sääennuste näytti sitkeää sadetta seuraavalle päivälle, joten jäimme suosiolla kelejä pitelemään suojaisaan satamaan.

Aamun nautiskelin laivakoiran kanssa lenkillä sateessa. Kun vesi valuu sadetakin hupun reunoja ja koiruli maistelee sadevettä jokikisestä hiekkatien lammikosta ja nuuhkuttaa laitumelta tulevia lampaiden tuoksuja, hetkessä on sellaista taikaa, joka saa minut hengittämään syvään. Tulee se tunne, että juuri tässä minun kuuluu olla, täällä on minun mielenmaisemani.

Sadetakeille ja kumppareille oli käyttöä myös, kun lähdimme iltapäivällä nelistään luontopolulle. Siellä meillä oli tuuria: löysimme rantaniittyä parturoivan suuren lammaskatraan.

Ja taas tapahtui se, minkä olen nähnyt niin useana kesänä venereissuillamme. Kuinka Musa istahtaa laitumille, niityille ja saaren hiekkateille juttelemaan eläimille: lampaille, lehmille, kissoille.

Sadepäivän tuttavuuksia.

Alan olla vakuuttunut, että lapseni on jonkin sortin lammaskuiskaaja. Hän tarkkailee eläimiä kaikessa rauhassa, hiljentyy ja odottaa, kuka olisi se rohkein tutustuja. Aapoksi nimeämämme nuori poikakaritsa innostui tästä katraasta tekemään nopeasti tuttavuutta. Minua se oli kiinnostunut käyttämään sarventynkiensä kutituspuuna, mutta Musan kanssa ystävyys syveni nopeasti.

Lammaskuiskaaja työssään.

Huomenna, jos sää suo, suuntaamme kohti Hankoa.

Aina valmiina lenkille. Illan viimeiset viuhtomiset tiedossa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Laivakoiraksi oppimassa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s