K-18 vuoristorata

Meripäiväkirja

Päivä 16, 29.7.2018, Kökar-Utö

Tätä näkyä totisesti odotettiin matkalla Utöhön. Aamulla emmittiin hetken aikaa Kökarissa, lähteäkö Utön suuntaan. Tuuli oli sillä rajoilla pienelle Rebeccalle.

Ennuste näytti Kökariin 7-8 m/s ja Utöhön 9-10 m/s. Todellisuudessa se puski avoimella selällä lopulta 11-14 m/s.

Jo alkumatka Kökarin edustalla oli very bumpy ride, kuten kapteeni asian ilmaisi. Mentiin iso ykkösreivillä ja kakkosreivillä. Pujahdettiin katkoviivalla merkitylle luotojen suojaan, navigointi kolmeen kertaan varmistettuna: kartta, plotteri ja tabletti. Väylä oli selkeä, mutta aivan sen reunoilla oli matalikkoja, joista oli syytä olla tietoinen.

Avoimella selällä meno muuttui sellaiseksi rytkytykseksi, että ensimmäistä kertaa meidän reissuilla tätä kansityttöä jännitti todella. Aallot kasvoivat niin, että Rebecca kiipesi niitä kuin ylämäkeen. Suihkuja saatiin koko ajan sitlooraan, kun vene sitten puski aallon läpi. No tuli kansi pestyä hyvin.

Menimme suurimman osan matkaa reivatulla etupurjeella ja moottorilla. Koko ajan piti vaihtaa etupurjeen puolta, koska suoraan vastatuuleen ei voinut mennä.

Onneksi meillä kellään ei ole taipumusta merisairauteen. Ja onneksi Kapteeni on vajaan kymmenen vuoden aikana osoittautunut harkitsevaksi, rohkeaksi ja rauhalliseksi veneen kipparoijaksi.

Itsellä sydän väpätti välillä kuin pienellä pupulla, mutta lapsen kanssa piti tietysti olla niin rauhallisena zen-mestarina kuin kykeni. Enkä voi kuin hattua nostaa 9-vuotiaallemme, joka pysyi kovassa kelissä luottavaisena ja rauhallisena. Onneksi hän on ollut venereissuissa 1-vuotiaasta saakka.

Kun sitten lopulta, helpotuksen huokaus, pääsimme Utön suojiin, meille selvisi, että onnenapilamme oli jälleen kuin ihmeen kaupalla tuonut veneellemme ison sylillisen onnea. Toista väylää pitkin Kökarista Utöhön matkannut ystäväperheemme oli joutunut ukkosrintamaman keskelle (onneksi heillä on isompi vene) ja juuri ennen saapumistamme satamaan oli Utön venenaapurin mukaan satanut ”peukalonpään kokoisia” pisaroita. Ukkonen se nyt vielä olisi puuttunut matkasta, jota 9-vuotias kuvasi osuvasti satamassa: K-18 vuoristorata.

Perillä selvisi, että vettä oli paiskinut jostain veneeseen sisään, vaikka kansiluukku oli kiinni. Sitä oli niin vaatekaapissa (!) kuin keulapunkassa. Kuivatus oli operaatio numero yksi ruoanlaiton ohella.

Veneellä tehty tonnikalapasta ei ole koskaan maistunut yhtä hyvälle. Emme olleet voineet syödä aamiaisen jälkeen veneellä sattuneista syistä mitään, koska kannelta ei voinut alas mennä.

Paistoin miehistölle palkinnoksi letut. Oltiin taatusti se ansaittu. Samoin iltauinnit veneen perästä.

Vähän ennen puolta yötä ohi paiski parinkymmenen kilometrin päässä vielä yksi ukkonen. Salamat valaisivat tummuneen taivaanrannan. Arvatkaa vaan tuntuiko erityisen hyvältä olla Utön suojissa.

Luotsi-pilotti piipahti vielä illalla työkeikalla.

Tämän olen ennenkin Utössä ikuistanut. Tällä kertaa huikean kauniin ulkosaaren kyläsataman suojiin tuntui erityisen hyvältä päästä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s