Lujiksi taottujen naisten tarinoita

imageVIIKON KIRJA Kerroin jokin aika sitten täällä kirjasta nimeltä Kotiinpalaajat. Ja siitä, kuinka suuren vaikutuksen se teki minuun.

Paljon hankalampi tapaus oli ranskalaisen Marie NDiayen Kolme vahvaa naista (Gummerus), joka myös oli päätynyt lukulistalle. Se tuotti enemmän päänvaivaa ja jätti aika ristiriitaisen olon. Kirja oli toisaalta kiehtova ja kieleltään ainutlaatuinen, mutta toisaalta lukeminen oli paikoitellen ihan tuskastuttavaa taapertamista.

Kolme vahvaa naista kertoo nimensä mukaisesti kolmesta afrikkalaistaustaisesta nuoresta naisesta. Kirja on triptyykki eli se koostuu kolmesta itsenäisestä tarinasta. Jokaisen aihe on synkkä, mutta niissä pilkahtaa epätoivon hetkellä myös väkevä lohtu.

Parhaiten tarinoista toimivat minusta ensimmäinen ja kolmas. Ensimmäisessä Pariisissa lakinaisena työskentelevä Norah palaa vuosien jälkeen tapaamaan isäänsä Afrikkaan. Tunnelma on käsinkosketeltavan tiheä ja jollain tapaa maaginen. Isä on julma, armoton ja arvaamaton. Ja isän talossa on tapahtunut jotain, jonka vuoksi Norahin Sony-veli on vankilassa. Sisarusten menneisyys on raskas surusta ja nykyhetki roikkuu raskaana heidän yllään kuin isän taloa varjostava, tympeänmakeaa hajua levittävä, keltaisena merenä kukkiva liekkipuu. Norah päätyy puolustamaan Sonya. Samalla hän löytää itsestään hädän keskellä uuden tyyneyden ja varmuuden siitä, että lopulta kaikki hyvin käy.

Kolmas tarina on aiheeltaan raskain. Se kertoo Khady Dembasta, jonka mies on kuollut. Hän päätyy yrittämään laittomaksi siirtolaiseksi, koska miehen sukulaisille hän on muuttunut arvottomaksi taakaksi. Khadyn tuskainen ponnistelu oli kirjan riipaisevinta luettavaa. Mutta kaiken hyväksikäytön ja nöyryytyksen keskellä jokin säilyy. Siitä hän oli yhä varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, että hän saattoi olla hän. Hän oli vain väsynyt elämään ja kyllästynyt kiusantekoon ja nöyryytyksiin, vaikka ne eivät tehneetkään todellista haavaa. Khadyn tarinan lopussa itkin, surusta ja tuhautuneena siitä, että se on todellisuutta monille maailman naisille.

Keskimmäisin tarinoista kertoo Fantasta, joka on raivannut tiensä opettajaksi kotikaupungissaan Dakarissa. Tarinan kuitenkin kerrotaan hänen miehensä Rudyn näkökulmasta. Rudy näyttää ajautuvan vääjäämättä kohti kilahtamista, keskellä kirkasta päivää. Sen kuvaus on hätkähdyttävää luettavaa – mutta valitettavasti myös välillä puuduttavaa. NDiaye kuvaa taitavasti, kuinka tavallinen arkipäivä näyttää vääjäämättä nitkahtavan kohti traagista loppua. Tunnelma on unenomainen ja painostava, mutta koska tarina on kolmesta myös se pisin, sen jännite katoaa Rudyn mielen syövereissä tapahtuvien sameiden liikkeiden sekaan.

Pariisilaisessa lähiössä kasvaneen Marie MDiayen kieli on kirjan voima – ja myös heikkous. Parhaimmillaan kirja on uljasta luettavaa ja kieli on käsittämttömän kaunista. Vastaavanlaista, yhtä omaperäistä sanankäyttäjää ei tule ainakaan heti minun mieleeni. Lauseet ovat kuin lauluja, aivan omassa rytmissään soljuvia. Mutta heikoimmillaan kirjan kieli kääntyy liian koukeroiseksi ja pistettä saa odottaa niin pitkään, että ajatus on ehtinyt hapertua.

Kääntäjä Anna-Maija Viitanen on tehnyt huikean työn. Kirjan kääntäminen ei taatusti ole ollut helppo urakka.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s