Ihana, kamala lumi

VIIKON ELÄMYS On yksi tapa, jolla täällä etelässä leimautuu takuuvarmasti pöljäksi. Riittää, kun sanoo, että tykkää lumesta ja talvesta. Ja näyttää siltä, että lumisade nostaa suupielet ylös- eikä alaspäin.

Päätelmä: olet a) ällöpositiivinen b) rasittava ulkoilmaihminen tai c) muuten vaan outo.

Minusta lumisade on maailman kauneimpia asioita. Ihan oikeasti. Äskettäin seisahduin tuijottamaan illan hämärässä taivaalta leijuvia pakkasenkeveitä hiutaleita. Niin paljon olin lunta odottanut.

Olen kysellyt, mikä siinä lumessa saa mielen nyrppyyn. Ja tullut siihen tulokseen, ettei se ehkä olekaan itse lumi, vaan se, kuinka lumi tekee elämän vaikeaksi. Pitää putsata autoa, tehdä lumitöitä, pukea pinkeällä pakkasella toppahousut farkkujen sijaan. Aikaa vievää, hikistä, ankeaa kuulemma.

Voi hyvää päivää. Sehän on ihan normaalia Suomessa talvella.

En voi mitenkään ymmärtää, että tammikuussa toivotaan jo toukokuuta (ja sitten petytään, kun se talvi vaan jatkuu). Kahvit olivat kampaajan tuolissa lumpsahtaa väärään kurkkuun, kun kuulin naapurituolista kommentin, että lunta on jo ihan riittävästi (kun sitä oli siis kuusi senttiä). En voi samastua siihen toiveeseen, että talvi olisi mitenkuten siedettävää sellaisena päivänä, kun aurinko paistaa ja on enintään viisi astetta pakkasta.

Haloo. Keli nyt ei vaan taivu ihmisen mielen mukaan.

Lumi-intoiluani tietysti avittaa se, että pidän kovasti talvilajeista, kuten telemark-suksilla kyykkäilystä ja murtsikoilla suihkimisesta. Tai no, jälkimmäisessä nyt ei voi puhua vauhdin huumasta. Mutta se ei olekaan pääasia, sillä parhaimmillaan suksiminen on meditatiivista touhua. En olisi ikinä uskonut näin sanovani, sillä 12-vuotiaana vannoin, että suksiin en sitten ikinä elämässäni enää koske.

Mutta olen tullut siihen tulokseen, takinkääntäminen onkin lempilajini.