Ehdin ajatella

VIIKON OIVALLUS Puolitoista viikkoa sitten tuli hetki, kun pystyin muutaman tunnin vain pötköttämään selälläni ja odottamaan, että minua autetaan. Tipuin hevosen selästä kuperkeikkaa ja sain ambulanssikyydin kirurgiseen päivystykseen, jossa pyhäinpäivä kului.

Ehdin ajatella monta ajatusta.

Ehdin ajatella ilmalennon aikana, että nyt taitaa sattua pahasti, vaikka vielä hevosen selässä mielessä kävi, että täältä tullaan jotenkin mukiinmenevästi alas. Ehdin ajatella maneesin pintaan osuessani, että tällä kertaa kävi huono tuuri: isku sattui alaselässä siihen paikkaan, jossa on vanha urheiluvamma. Ehdin ajatella, että nyt en kipua hevosen selkään takaisin niin kuin normaalisti.

Ehdin ajatella, että ratsastuksenopettajani toimi nopeasti ja rauhallisesti: soitti ambulanssin paikalle, kehotti olemaan liikkumatta ja hengittämään, antoi pitkän toppatakkinsa lämmikkeeksi. Ehdin ajatella, että olen loppuelämäni kiitollinen hänelle, sillä minulla oli turvallinen olo. Ehdin ajatella, että minun elämäni sananmukaisesti pysähtyi, mutta ympärilläni elämä virtasi. Pystyin vain tarkkailemaan sitä, kuulemaan hevosten pärskähtelyn ja opettajan ohjeet.

Kun ambulanssi saapui paikalle, ehdin ajatella, kuinka suuri vastuu ensihoitajilla on ja kuinka uskomattoman tärkeää työtä he tekevät. Ehdin ajatella, että jos onnettomuuden piti jossain sattua, onneksi se ei tapahtunut keskellä hevonkuusen korpea. Ehdin ajatella, että minut käärittiin kuin toukka ilmatäytteisen patjan sisään ennen paareille nostamista. Ehdin ajatella, kuinka vaivalloisesti paarien pyörät pyörivät maneesin pehmeällä pohjalla. Ehdin ajatella, kuinka huikean sininen taivas oli, kun paarit nostettiin ambulanssiin. Ehdin ajatella, että sillä hetkellä lentokone piirsi valkoisen viivan taivaankanteen.

Ambulanssissa ehdin ajatella, kuinka hauras elämä on. Olin lähtenyt aamulla intoa puhkuen tallille, mutta nyt odotin sitä, että ensihoitaja löytää kyynärvarresta suonen, jotta saisi tipan paikoilleen. Ehdin ajatella, että ambulanssissa oli lämmintä ja valkoista. Ehdin ajatella, kuinka tukevaa oli teippi, josta ensihoitaja katkaisi pätkiä tipan kiinnittämiseen.

Päivystyksessä ehdin ajatella, kuinka hellävaroen ihminen voidaan nostaa alustalta toiselle, ilmapatjalta sairaalasängylle. Ehdin ajatella, että vaatteissani tuli tolkuton määrä hiekkaa. Ehdin ajatella, että tukka on ihan sekaisin. Ehdin ajatella, että pitää soittaa heti kotiin. Ehdin ajatella, etten saa saappaita pois jalastani. Ehdin ajatella, etten uskalla liikuttaa itseäni. Ehdin ajatella, että minulla oli hirveä nälkä, en ollut syönyt koko päivänä mitään. Ehdin ajatella hämmästyneenä, että lääkärini näytti ihan Greyn anatomian Callielta.

Ehdin ajatella, että miksi itku pärskähtää jokaikinen kertaa, kun minun piti toistaa tapahtunut lääkärille, hoitajille ja puhelimessa. Ehdin ajatella, että täällä kuulee kaiken, kuten vieruskavereinani makaavien kahden papan elämäntarinat. Kaatumiset, vaimon kuoleman, sydämeen tehdyn uuden läpän. Ehdin ajatella, mikä yhteensattuma oli se, että toisella papalla oli kotona neljä hevosta. Ehdin ajatella, kuinka monta kertaa lonkkansa murtanut mummo vielä yrittää repiä katetria irti ja raakkua: ”Auttakaa! Auttakaa joku minua!”

Ehdin ajatella, että käytävän kellon punainen sekuntiviisari käy jäljellä olevaa elämää. Ehdin ajatella, kuinka eri tavoin lääkärit ja hoitajat kohtaavat ihmiset hirveän kiireen keskellä, sillä päivystys oli tupaten täysi. Toiset kuunnellen, toiset äyskähtäen. Ehdin ajatella, että onpa huolehtivainen röntgenhoitaja, kun hän sanoi minulle: ”Voi ei, sinulla on vielä ratsastusvaatteet päällä!” Mutta hän jatkoi: ”Minä olen allerginen hevosille.”

Kun Callie tuli kertomaan, ettei kuvissa näkynyt murtumia eikä testeissä viitteitä sisäelinvammoista, ehdin ajatella, kuinka onnekas olin, kuinka pienellä selvisin. Ehdin ajatella, että tuon on pakko olla Musan ääni, kun kuulin käytävästä kirkkaan pulinan.